Venäläisten sotilaiden kohtalo Tampereen valtauksessa

1920-luvulla ilmestyneessä "Suomen vapaussota vuonna 1918" -teossarjassa annetaan ymmärtää, että Tampereen valtauksen yhteydessä vangittujen venäläisten kohtalona oli ampuminen. Teoksessa todetaan: "Venäläisiin vankeihin nähden ei enää sovitettu entistä tapaa, että nim. heidät olisi lähetetty kotimaahan. Nyt oli asema toinen. Kaikista varoituksista huolimatta he olivat jääneet maahamme ja johtaneet yhteiskuntaamme kaatavaa kapinaa." Samaa perustelua venäläisvankien ampumiselle on tutkimuksessa käytetty myöhemminkin.

Virallinen vapaussotateos mainitsee myös Tampereen rintamalla olleiden punakaartin joukkojen päällikön eversti Svetšnikovin lausunnon, jonka mukaan Tampereella sai surmansa 200 venäläistä sotilasta. Tämä lausunto on myöhemmässäkin tutkimuksessa ollut lähtökohtana arvioitaessa teloitettujen venäläisten lukumäärää, vaikka Svetšnikovin arviota ei olekaan voitu vahvistaa oikeaksi muiden lähteiden perusteella.

Punaisten riveissä taistellut Arvid Luhtakanta ei teoksessaan "Suomen punakaarti" käsittele sitä, paljonko venäläisiä lopulta oli Tampereella kaupungin antautuessa eikä sitä, mikä oli heidän kohtalonsa. Hän kuitenkin painottaa, että venäläisten sotilaiden määrä oli Tampereella vähäinen, ja kritisoi tässä yhteydessä K. V. Kaukovallan teoksessaan "Tampereen seudun kapinahistoria" esittämää näkemystä siitä, miksi venäläisiä saatiin Tampereella vangeiksi niin vähän. Luhtakanta toteaa:

"Tampereen seudun kapinahistoria" kertoo, että ryssät lienevät päässeet puikkimaan karkuun, koskapa heitä vain vähän saatiin vangeiksi. Politiikka lienee velvoittanut historiankirjoittajan kirjoittamaan muunnettua totuutta, sillä oletan kirjoittajan olleen täysin selvillä siitä tosiasiasta, että pohjoisella rintamalla ollut muita venäläisiä joukkoja kuin kuolemanpataljoona "anarkisteja", jotka kaatuivat Pekkalan rintamalle niin tyystin, ettei jäänyt kuin 36 miestä jälelle. Porin venäläinen varusväki tuli myöskin Tampereelle, tehtyään Porin ympäristössä omavaltaisia tekoja, mutta sekin riisuttiin Tampereella aseista ja passitettiin Venäjälle. Joku joukko tuli myöskin Lylyyn, mutta sekään ei tehnyt muuta kuin ryöväsi Lylyn osuuskaupan ja palasi Venäjälle. Ei ainakaan tämän kirjoittaja tiedä muita venäläisiä joukkoja käyneen pohjoisella rintamalla, vaikka joka päivä seurasin pohjoisen rintaman yleisesikunnan toimintaa ja kirjoitin päivän tapahtumia muistiin. Ne venäläiset, jotka Pietarin punakaartilaisten mukana tulivat tai joita ammattimiehinä palkattiin punakaartin toimiin, eivät lukumääränsä vähäisyydenkään vuoksi olisi kyenneet muodostamaan mitään venäläistä joukko-osastoa.

Yrjö Raevuoren mukaan Tampereella sen sijaan oli valtaushetkellä vanäläisiä sotilaita, joiden kohtalosta hän kertoo seuraavaa: "Tsaarinvallan aikainen venäläinen sotilaspuku oli noina kaupungin lopullisen valtauksen päivinä hengenvaarallinen. Missä valloittajat sellaisen näkivät kohtasi sen kantajaa armottomasti kuolettava luoti." Virallisen vapaussotateoksen tapaan Raevuori korostaa ampumisen tapahtuneen siksi, että "venäläisten asepuvun kantajat eivät olleet mitään aseista riisuttuja ja antautuneita venäläisiä sotilaita tai upseereita, joille antautuessaan oli vakuutettu henkilökohtainen koskemattomuus. He olivat suomalaisia vallankaappaajia avustaneita vapaaehtoisia ja väliin - onnettomuudekseen - venäläiseen asepukuun pukeutuneita suomalaisia." Raevuori siis korostaa, että punaisia avusteita ja punaisten alueella oleskelleita venäläisiä ei pitänytkään kohdella "kansainvälisten määräysten mukaisesti sotavankeina ja laskettavan kotiin".

Erikseen Raevuori nostaa esille venäläisten upseerien kohtalot. Hän mainitsee, että luutnantti Muhanov ammuttiin valtauksen yhteydessä, vaikka hän ei tiettävästi ollut osallistunut taisteluihin; Raevuori kuitenkin huomauttaa, että Muhanov oli ennen sotaa suorittanut kotitarkastuksia. Lisäksi Raevuori kertoo, että sotaoikeus tuomitsi kuolemaan eversti Bulatselin, joka oli "Svetšnikovin Tampereelta poistuttuaan tänne kaupungin puolustuksen johtajaksi jättämä" venäläisupseeri.

Raevuori ei siis peittele sitä, että valtauksen aikana Tampereelta tavattujen venäläisten kohtalona oli yleensä kuolema. Hän nojaa Svetšnikovin todistukseen siitä, että kaupungissa vangittiin kaikkiaan "200 venäläistä vapaaehtoista, niiden joukossa upseereita, sotamiehiä ja matruuseja". Raevuoren mukaan kaikki ammuttiin. Varsinaisiin taistelutoimiin puuttumatta hän kuitenkin korostaa esimerkkitapauksien avulla sitä, että kaupungissa oleskelleet venäläiset syyllistyivät kaupungissa erilaisiin vääryyksiin.

Myös Jaakko Paavolainen tukeutuu Svetšnikovin esittämään arvioon Tampereella valtauksen aikaan oleskelleiden venäläisten lukumäärästä. Hänenkin mukaansa lähestulkoon kaikki nämä 200 saivat surmansa. Paavolaisen mukaan Tampereen valtaus oli yksi niistä harvoista tilanteista, jolloin venäläisiä edes runsaammin joutui valkoisten vangeiksi. Kertoessaan valkoisten yleisestä tavasta kohdella vangittuja venäläisiä hän toteaa:

Kaikki lähteiden maininnat kertovat yleensä armottomasta menettelystä venäläisten suhteen, siitäkin huolimatta, että he usein olivat virolaisia tai inkeriläisiä. Kiinteisiin lukumääriin on kuitenkin mahdoton päästä. Bolševikkien lisäksi saattoi väkivalta kohdistua myös venäläisiin siviilihenkilöihin, jotka olivat Suomen kansalaisia, ja tietenkin myös porvarillisen maailmankatsomuksen omanneisiin upseereihin. Poliittisen vainon piirteisiin sekaantui siten puhdasta kansallisuusvihaakin.

Kansallisuusvihasta Paavolainen poimii esimerkin Tampereelta. Hän kertoo, kuinka "Tampereella teloitettiin henkivakuutuspiirimies Heikki Majosen ohella hänen vaimonsakin, joka oli venäläissyntyinen mutta Suomen kansalainen".

Tampereen punakaartia tutkinut Aimo Klemettilä toteaa, että Tampereella suurin osa venäläisten teloituksista tapahtui kaupungin antautuessa 6. huhtikuuta, "mutta vähäisemmässä määrin niitä jatkui kesäkuun alkuun asti". Klemettilän mukaan valkoisten vangiksi joutuneista venäläisistä "teloitettiin huomattava osa, ei kuitenkaan kaikkia". Tässä hänen tulkintansa poikkeaa Svetšnikovin ja Raevuoren näkemyksestä. Klemettilä käyttää lähteenään Hämeen sotilaspiirin päällikön raporttia Tampereen vankileirin tilanteesta ja toteaa, että huhti-toukokuussa Tampereella oli useita kymmeniä venäläisvankeja. "Joukossa oli erityisesti punaisten punaisen ristin palveluksessa olleita, mutta myöskin sotilaita."

Myös Klemettilä tukeutuu Svetšnikovin arvioon, että Tampereella ammuttiin 200 venäläistä, mutta toteaa, ettei määrää ole mahdollista tarkistaa mistään muusta lähteestä. Klemettilä ottaa esille myös venäläisten upseerien ampumisen - hän mainitsee aikalaishaastatteluun ja Raevuoreen nojautuen, että valkoiset ampuivat everstiluutnantti Bulatselin ja vänrikki Muhanovin sekä lisäksi tykistön päällikön Ivanovin. Lisäksi Klemettilä toteaa alaviitteessä:

Sen sijaan ei ole tietoa, missä yhteydessä olivat henkensä menettäneet esim. kolme venäläistä upseeria, joiden ruumiit löydettiin kesäkuun alkupuolella Pyhäjärvestä. Kysymyksessä oli tykistökapteeni Polanski, vänrikki Lebedevski ja Reunetanski. Kaikki olivat kuolleet väkivaltaisella tavalla surmattuna.

Aatos Tanskanen käsittelee väitöskirjassaan venäläisten osuutta Suomen sisällissodassa. Tampereella antautuneiden venäläisten kohtalon ohella hän pohdiskelee myös sitä, kuinka suuri osa Tampereelle saarroksiin jääneistä venäläisistä lopulta jäi kaupunkiin ja kuinka moni onnistui livahtamaan saartorenkaan ulkopuolelle. Samalla hän tulee väistämättä ottaneeksi kantaa niin sanotun vapaussotakirjallisuuden - muun muassa Kaukovallan - esittämään näkemykseen siitä, että huomattava määrä venäläisiä olisi paennut Tampereelta ennen valtausta. Tanskasen arvion mukaan kaupunkiin jäi saarroksiin 300-400 venäläistä, mitä hän perustelee seuraavasti:

Arvio perustuu siihen, että pohjoisella rintamalla lienee ollut - Kyröskosken rintama huomioiden - 450-500 venäläistä, jotka vetäytyivät Tampereelle. Kun venäläisistä osa - arviolta noin 100 - poistui Tampereelta ennen saartorenkaan umpeutumista, lienee siis Tampereelle jäänyt 300-400 venäläistä.

Tanskanen näyttää uskovan, että ainakin jonkin verran venäläisiä onnistui pakenemaan saarretusta kaupungista ennen valtausta tai muuten välttämään vangitsemisen. Hän esittää Palolammen vuonna 1954 ilmestyneeseen "Tampere taistelee" -teokseen viitaten, että venäläisiä olisi ollut mukana joukossa, joka pakeni Tampereelta 5.4. Näsijärven yli. Muissa tässä käsitellyissä tutkimuksissa ei mainita, että venäläisiä olisi kuulunut tähän joukkoon. Klemettilä sen sijaan mainitsee, että vähän ennen Tampereen antautumista Pyhäjärven yli paenneessa joukkiossa saattoi olla mukana myös venäläisiä. Ilmeisesti Palolampeen nojautuen Tanskanen mainitsee myös aiemman epäonnistuneen pakoyrityksen, joka tehtiin junalla 26.3. Siihen osallistui hänen mukaansa 80 venäläistä.

Svetšnikovin käsitys Tampereella vangiksi jääneiden venäläisten sotilaiden määrästä - 200 miestä - on Tanskasenkin mukaan mahdollisesti oikea. Klemettilän tapaan Tanskanen kuitenkin huomauttaa, että toisin kuin Svetšnikov väittää, kaikkia näistä vangituista ei surmattu. Tampereen sotilasvankiloiden asiakirjoihin liittyi luettelot venäläisistä vangeista, ja näihin luetteloihin nojautuen Tanskanen kertoo:

Kaikkia Tampereella taistelleita venäläisiä ei ammuttu, sillä Tampereen sotilasvankila 2:ssa, joka sijaitsi Aaltosen kenkätehtaalla, säilytettiin 16 venäläistä. Heistä ainakin yksi, Aleksei Kelejnov, oli osallistunut Tampereen taisteluihin. Hänet ja neljä muuta vankia lähetettiin tarkempaa tutkimusta varten kaupungin komendantin luokse. Tampereen sotilasvankila 1:ssa oli 23.4. venäläisiä vankeja säilytettävänä 17, joista yksi oli nainen. Moni venäläinen sai kulkea vapaasti kaupungilla ja muutamia - ilmeisesti sanitäärejä - asui Aleksanterinkadun sairaalassa. Tampereella oli 6 sotilasta, jotka oli pidätetty Lempäälässä. Tampereen venäläiset sotavangit lähetettiin ilmeisestikin myöhemmin kotimaahansa.

Useimmiten valtauksen yhteydessä vangitut venäläiset joutuivat Tanskasenkin mukaan kuitenkin ammutuiksi. Etenkin venäläiseen sotilaspukuun pukeutuneet ammuttiin hänen mukaansa käytännössä kaikki; tässä yhteydessä Tanskanen nojaa Raevuoreen kertoessaan luutnantti Muhanovin tappamisesta.

Svetšnikovin arvioon vangittujen ja teloitettujen venäläisten määrästä luottaa myös Jutikkala Tampereen historiassaan. Klemettilään ja Paavolaiseen tukeutuen hän tosin huomauttaa, ettei venäläisistä ammuttu "kuitenkaan kaikkia, kuten perimätieto on kertonut". Paavolaiseen ja Klemettilään tukeutuu venäläisten kohtalosta kertoessaan myös Jussi T. Lappalainen punakaartin historiassaan. Lappalainen ei kuitenkaan sen kummemmin käsittele Tampereella oleskelleiden ja teloitettujen lukumäärää.

Venäläisten kohtaloa kuvaillaan myös eri puolilla Heikki Ylikankaan "Tie Tampereelle" -teosta. Tanskasen tapaan myös Ylikangas nostaa esille Tampereelta ennen valtausta paenneet venäläiset ja heidän lukumääränsä. Hän nojaa Palolampeen mainitessaan, että 26.3. (?) Nokian kautta Tampereelta paenneeseen punaisten joukkoon kuului myös venäläisiä. Ylikangas kuitenkin toteaa:

Mitenkä paljon venäläisiä pyrki ja pääsi pois Tampereelta, on tietymätöntä. Varmaa on vain se, että vapaussotakirjallisuus koetti kaikin tavoin korostaa kaupungista paenneitten venäläisten määrää. Sitä korostusta tarvittiin sen seikan peittelemiseksi, että kaupungista löydettiin noin 11 000 punaista vangittavaksi, mutta vain noin 200-250 venäläistä ammuttavaksi. Se oli liian vähän siihen nähden, että sotaa käytiin näennäisesti ryssiä vastaan.

Ylikangas kertoo venäläisten kohtaloista Tampereen valtauksen viimeisinä päivinä aikalaishavaintojen pohjalta. J. F. Pettisen kuvaukseen nojaten hän kertoo, että "venäläisiä surmattiin kasapäin" ja joitakin "pahoinpideltiin ennen tappolaakia"; jotkut venäläiset "rukoilivat armoa sanoen itseään puolalaisiksi". Pettinen kertoi laskeneensa yhdessä ja samassa paikassa 40 venäläisen ruumiit. Toiseen aikalaislausuntoon nojautuen Ylikangas toteaa:

Sama kohtalo uhkasi kaikkia, jotka vai puhuivat venättä, olivatpa nämä sitten vaikka latvialaisia tai muita tsaarin imperiumin entisiä alamaisia. Asianomaisten poliittinen mielipide, oikeistolainen tai vasemmistolainen, ei asiaan vaikuttanut. Heidät haettiin kuolemaan myös sairaaloista.

Monet Tampereella taistelleet venäläiset sotilaat valitsivatkin Ylikankaan mukaan antautumisen sijaan itsemurhan, "vastustettuaan sitä ennen muita sitkeämmin antautumista". Ylikangas arvioi, että 200-250 venäläistä ammuttiin valtauksen yhteydessä. Hänen mukaansa käytännössä kaikki vangitut tapettiin - kaupungin valtauksen jälkeen venäläisten hengissä selviämisen mahdollisuudet olivat olemattomat. Ylikangas mainitsee useiden eri silminnäkijöiden lausuntoja kaupungissa piileskelleiden venäläisten ampumisesta.

Kun kaupungin antautumisen jälkeen punakaartilaisia vangittiin suurin joukoin, oli väenpaljouden seassa myös venäläisiä. Ylikangas kertoo, että osa heistä onnistui aluksi välttämään paljastumisensa pysyttelemällä muiden vankien seassa. Silminnäkijälausuntoihin nojaten Ylikangas kuvaa valkoisten tapaa erotella peltimakasiiniin sijoitettujen vankien joukosta venäläiset, jotka vietiin heti ammuttaviksi:

Yksi makasiinin nurkista oli varattu ammuttaville. He olivat venäläisiä sotilaita. Heidät koottiin nurkkaan muka toimitettavaksi kotimaahansa. Tästä ilahtuneina monet asianomaisista ilmoittautuivat. Osa pysyi viisaasti vaiti. Heitä ei voinut helpolla tunnistaa vaatteista, sillä useimmat olivat heittäneet univormun pois ja pukeneet päälleen kaatuneitten siviilivaatteita. Heidän ulkonäkönsä ja kielensä kuitenkin kavalsivat heidät. Valkoiset tulivat epäillyn luo ja käskivät tämän sanoa sanan "yksi". Jos vastaus kuului "juks", miestä vietiin.

Myös Ylikangas nojaa Svetšnikovin kertomukseen, kun hän toteaa, että näihin aikoihin teloitettavaksi joutuivat vänrikki Muhanov ja eversti Bulatsel.

Kaikki kirjoittajat ovat tukevien lähteiden puutteista huolimatta valmiita hyväksymään Svetšnikovin arvion siitä, että Tampereella ammuttujen venäläisten sotilaiden lukumäärä oli noin 200. Jotkut tosin huomauttavat Svetšnikovista poiketen, että aivan kaikkia vangittuja venäläisiä ei ammuttu. Ongelmia tutkimukselle on aiheuttanut lähinnä kysymys siitä, kuinka paljon venäläisiä onnistui pakenemaan saarretusta kaupungista viimeisinä päivinä ennen lopullista valtausta. Niin sanotussa vapaussotakirjallisuudessa näiden venäläisten määrää on korostettu. Uudempi tutkimus ei lähdetietojen puutteessa ole pystynyt esittämään lukumäärästä mitään arvioita - vain Tanskanen pyrkii jossain määrin pohtimaan paenneiden määrää.