Ohto Manninen

Vapaussota

Julkaistu alun perin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993.

Vapaussota on sotaa sorron poistamiseksi, vapauden saavuttamiseksi. Valtiotasolla se tarkoittaa maan itsenäistymiseen liittyvää sotaa. Kansainvälisesti vertaillen on vapaussotia, joita käydään vasta virallisen itsenäistymisen jälkeen, ja myös sellaisia, joita käydään ennen tällaista virallista tapahtumaa. Tunnustamisia itsenäistyneet valtiot saavat joskus heti ja joskus paljon myöhemmin.

Myös valtion sisällä voidaan käydä vapaustaistelua. Vuonna 1918 Suomen järjestynyt työväki katsoi käyvänsä työväenluokan vapaustaistelua. Vapaussankari voi olla myös sellainen, joka valtion sisällä ratkaisevalla teolla, esimerkiksi tyranninmurhalla, palauttaa tai saavuttaa vapauden ns. kansalle - oli se sitten rahvas tai äänioikeutettujen kansalaisten luokka.

Kun puhutaan Suomen vapaussodasta on termin perustana se, että sotaa käytiin maan vapauttamiseksi vieraasta vallasta ja vieraasta sorrosta. Otsikon mukaisesti puhun tässä voittopuolisesti vapaussotanäkökulmasta, juuri vapaussotanimityksen oikeutuksesta. Joudun tässä toistamaan paljon sellaista, mikä aikaisemmin on jo ollut tiedossa, mutta tässä tapauksessa on Suomen historiankirjoituksessa aika paljon ollut kysymys siitä, miten asioita on painotettu eikä tietojen tai ainakaan lähdeaineiston puutteesta. Se mitä Venäjän arkistoista on nyt viime vuosina saatu tietää, todistaa lähinnä sen, mitä on tiedetty mutta mikä on melko järjestelmällisesti pyritty supistamaan vähäarvoiseksi.

Termin vapautussota oikeutukseksi on siis todistettava, että (1) Suomi oli sodassa Neuvosto-Venäjää vastaan ja (2) että tällä sodalla maa vapautettiin vieraasta vallasta.

Suomi ja Venäjä sodassa

Ei ole epäilystä siitä, että Suomi todella oli sodassa Venäjää vastaan. Aluksi sen toteaminen de jure tosin oli vaikeaa. Suomen hallitus ei voinut todeta sotatilan olemassaoloa, koska se olisi kuulunut korkeimman vallan haltijan eli eduskunnan valtaan eikä eduskunta voinut kokoontua ennen toukokuuta 1918.

Venäjän hallitus ei de jure katsonut olevansa sodassa Suomea vastaan, koska sillä oli mitä parhaat suhteet Suomen kansanvaltuuskuntaan. Venäläiset joukot julistivat sodan vastavallankumouksellisille porvarillisille valkokaarteille, ja Venäjän hallitus vahvisti tämän sodanjulistuksen. Suomen laillisen hallituksen kannalta tämä merkitsi sodanjulistusta Suomelle. Tämän neuvostohallitus joutui tunnustamaan vähitellen. Jo helmikuussa Venäjän Itämerenlaivasto vaati neuvostohallitusta ryhtymään neuvotteluihin Suomen todellisen hallituksen kanssa. Silloin tämä johti vain Itämerenlaivaston johto-organisaation vaihtamiseen.

Brest-Litovskin rauhan jälkeen Suomessa olevat neuvostojoukot saivat käskyn pyrkiä aselepoon valkosuomalaisten kanssa. Tämä ei tosin johtanut mihinkään ankarien taisteluiden takia. Tosin sopimusta ei kai kovasti yritettykään, sillä tällainen sopu olisi merkinnyt Suomen vallankumouksen hylkäämistä myös käytännössä eikä vain kirjallisesti Brestin rauhansopimuksella. Keväällä 1918 Venäjän hallitus sitten päätti pyrkiä rauhansopimukseen valkoisen Suomen kanssa, samoihin aikoihin, kun Suomen eduskunta virallisesti totesi maan olleen sodassa Venäjää vastaan tammikuusta 1918 lähtien.

Venäjän arkistot ovat osoittaneet, ettei ole mitään syytä väheksyä venäläisten osuutta tähän sotaan. Kyse ei ollut vain vapaaehtoisina suomalaiseen punakaartiin liittyneistä neuvonantajista. Mukana oli sekä Suomessa ollutta vanhaa armeijaa että uutta puna-armeijaa ja venäläistä punakaartia. Mikä merkittävintä tämä venäläinen punakaarti ja myös vakinaisen armeijan osastoja lähetettiin Suomeen Pietarista, ja nimen omaan neuvostohallituksen käskystä. Aivan eri asia ovat sitten vapaaehtoiset venäläiset, joita liittyi punakaartiin, mutta heidät voidaan ehkä jättää Vapaussota-otsakkeen alta pois. Tosin kaikki punaisten puolella sotaan osallistuneet venäläiset omasivat yhteneväiset päämäärät. He taistelivat internationalistista velvollisuutta täyttääkseen, kuten neuvostosotilaat aina ovat maansa rajojen ulkopuolella taistelleet, mm. 1980-luvulla Afganistanissa. Samalla he puolustivat Venäjää, lähinnä Pietaria. Jo tammi-helmikuun vaihteessa päällystö kannusti joukkoja väittämällä, että vastassa oli myös saksalaisia ja Saksassa koulutettuja suomalaisia (siis jääkäreitä).

Venäläisen sotaväen määrä Suomessa vuonna 1918 on suomalaisessa tutkimuksessa arvioitu aivan liian pieneksi. Yleensä näkyy unohdetun se, että Itämeren laivaston alaisissa maavoimissa, Viaporin-Tammisaaren-Hangon-Ahvenanmaan välillä oli jalkaväkeä jopa enemmän kuin varsinaisissa maavoimissa, siis Viipuri-Tampere-Turku-alueella majaansa pitäneessä 42. armeijakunnassa. Niinpä Suomessa oli vielä Brest-Litovskin rauhan aikaan yli 30 000 venäläistä sotilasta ja matruusia. Vasta Tampereen operaation aikana maa alkoi olla tyhjä vanhasta armeijasta. Karjalan kannakselle Pietarista saapui puna-armeijan osastoja koko maaliskuun ajan. Yhteensä venäläisiä osallistui sotatoimiin noin 10 000 miestä. On kuitenkin muistettava, että koko Venäjän armeija oli pitkään, maaliskuun puoliväliin asti potentiaalinen voimatekijä Suomessa. Valkoisten oli varottava hyökkäämistä varuskuntakaupunkeihin.

Venäläiset myös johtivat sotatoimia sodan alkuvaiheessa. Päijänteen länsipuolella johdossa oli kuuluisa eversti Svetšnikov. Päijänteen itäpuolella taas yleiset operaatio-ohjeet antoi Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev. Hän antoi ohjeet Antrean, Mäntyharjun ja Ruudun rintamien johdolle. Tällainen tilanne vallitsi helmikuun puoliväliin, lännessä jopa helmikuun loppuun asti. Tilanteen muutoksen aiheutti se, että Venäjä joutui 18.2. lähtien taas sotaan Saksaa vastaan ja että yhä selvemmin paljastui, että Venäjän armeija oli käytännössä haluton sodankäyntiin. Siinä vaiheessa jo sotatoimiin osallistuneita venäläisiä lähti Suomesta niin paljon, että suomalaiset punaiset tulivat siitä lähtien olemaan rintamilla ylivoimaisena enemmistönä. Poikkeus oli Karjalan kannas.

Sota siis Suomen ja Venäjän välille todella syttyi tammikuussa 1918. Ajallisesti tarkastellen kansalaissotapuoli nousi sodan loppua kohden yhä näkyvämmäksi. Venäläiset hupenivat rintamilta ja vakuuttelivat Saksalle, että he Brestin sopimuksen mukaisesti olivat luopuneet Suomesta.

Vapautuminen vieraasta vallasta

Vapautettiinko maa vieraasta vallasta? Vuonna 1918 vapaussodasta puhuttaessa riitti yleensä se, että tätä sotaa käytiin yhdistynyttä sisäistä ja ulkoista vihollista vastaan, vihollista, joka pyrki alistamaan suomalaiset sosialismiin. Silti voi edelleen kysyä, mikä oli tämän yhtyneen vihollisen tavoite. Ongelman tekee vaikeaksi se, että Suomen hallitus ja Venäjän hallitus eivät puhuneet samaa kieltä. Toinen puhui kansallisvaltioihin perustuvan ajattelun kieltä, toinen puhui maailmanvallankumouksen ja historian lainalaisuuden kieltä.

Tutkimus on varsin vahvasti osoittanut, että Suomen vallankumoushallituksella oli voimakas halu hallita Suomea itsenäisenä valtiona. On tosin kovin yksioikoista selittää, että se valta, jolla oli aseet ja punakaarti käskettävänään, olisi ajanut samaa utopiaa kuin vanhoista parlamentaarikoista värvätty hallitus. Päin vastoin, juuri punakaartin johdossa näkyy halu järjestää asiat maailmanvallankumouksen tyyliin, mikä tarkoitti valtiollisesti yhtymistä suureen sosialistiseen liittoon. Vallankumouskin suoritettiin itse asiassa yhdessä suomalaisin ja venäläisin voimin. Venäläiset vallankumouselimet perustivat Helsinkiin 27.1. sotavallankumouksellisen komitean, ja tämä ryhtyi toimeenpanemaan kaappauksen käytännön toimia. Se käski vartiomiehet Helsingin keskeisiin paikkoihin, asetti lennättimeen sensorin ja alkoi jakaa aseita venäläisille matruuseille ja suomalaisille punakaartilaisille.

Tammikuusta helmikuun alkupuolelle kansankomissaarien neuvoston politiikassa vallitsi väliaikaisesti aktiivinen vallankumousvaihe, joka perustui oletukseen, että maailmanvallankumous oli levinnyt KeskiEurooppaan. Tähän vaiheeseen liittyi myös aseiden lähettäminen Pietarista ja Virosta Suomen punakaartille sekä Venäjän armeijan lähettäminen kukistamaan Suomen vastavallankumousta.

Erikoislaatuisen tilanteen takia kansalaissota-sanan merkitys ei vuoden 1918 julkisessa keskustelussa käytännössä poikennut vapaussota-sanasta niin paljon kuin jälkikäteisanalysoinnit näitä sanoja eriyttävät. Kansalaissota merkitsi venäläisille kyllä omassa maassa vallankumouksellisen hallinnon vakauttamista ja vastustajien tekemistä vaarattomiksi, mutta naapurimaahan sytytetty kansalaissota taas merkitsi bolsevikeille kansainvälistä kansalaissotaa, internationalistisen vallankumouksen levittämistä, siis juuri sitä sotaa, jota vastaan Suomen hallitus kävi vapaussotaansa. Valkoiset kyllä tiesivät bolsevikkien tavoitteet, joiden osaksi punaisten vallanottoyritys yhdistettiin - kommunistisen todistuksen mukaan aiheellisesti, vasemmiston maltillisemman siiven jälkiarvion mukaan aiheettomasti.

Suomen punaisen hallituksen halu tehdä pesäeroa Venäjään lisääntyi siinä vaiheessa, kun saksalaiset olivat aloittaneet hyökkäyksensä Venäjää vastaan helmikuussa 1918 ja kun Venäjän neuvostovalta uhkasi hajota ulkoisessa paineessa. Oli pelko että saksalaiset ulottaisivat hyökkäyksensä myös Suomen puolelle. Sodan kuluessa pitemmälle kansanvaltuuskunta oli sitten yhä enemmän neuvostohallituksen varassa ja joutui alistumaan sen ulkopoliittiseen saneluun. Suomi pakotettiin hyväksymään itselleen nimi Suomen sosialistinen tasavalta bolševikkien suunnitelman mukaisesti.

Voidaan sen suuremmitta jossittelun vaaroitta sanoa, että mikäli neuvostovalta olisi vuonna 1918 ollut voimissaan ja levittäytynyt Keski-Eurooppaan, Suomi olisi liitetty Neuvostoliittoon, ja jos Saksa olisi ollut voimissaan ja kansanvaltuuskunta Suomessa silti pärjännyt, kansanvaltuuskunta olisi joutunut imaistuksi tulevaan Neuvostoliittoon.

Venäjän hallitus oli siinä mielessä tekopyhä, että se ilmoitti Suomen tulevan liittymään Venäjän federaatioon vapaaehtoisesti. Käytännössä se kuitenkin takatietä oli valmis takaamaan ajatuksen toteutumisen, antamaan sille vauhtia. Niinpä se suoranaisesti järjesti Suomessa kaappauksen. En tässä puheenvuorossa puutu lainkaan kysymykseen, olisiko Suomessa ehkä jo vuonna 1918 muutenkin syntynyt vallankumous. Neuvostohallitus antoi marras-, joulu- ja tammikuussa kaappaukseen kehotukset, se toimitti kaappaajille aseet ja takasi voimiensa puitteissa Venäjän Suomessa olevan armeijan tuen sekä lähetti Pietarista Suomeen kaikki kynnelle kykenevät (ts. kuuliaiset) joukot ja punakaartit. Näin tehdessään neuvostohallitus edellytti, että uusi Suomen hallitus liittyisi Venäjän federaatioon. Tämä on täysin selvästi luettavissa sekä Leninin että Stalinin kirjallisesta aineistosta. Eivätkä Lenin ja Stalin toki olleet ainoat neuvostohallituksen jäsenet. Lenin joutui koko alkuvuoden 1918 tekemään jatkuvia kompromisseja pitääkseen hallituksensa koossa ja ennen kaikkea pitääkseen armeijan kurissa ja puolellaan.

Tilanne oli Suomen suhteen muodollisesti täysin sama kuin vuonna 1939. Silloin Kuusisen hallituksen oli tarkoitus tukeutuen venäläisten joukkojen apuun muodostaa Suomesta sosialistinen tasavalta, joka liittyisi vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon. Tästä ei ole enää mitään epäilyksiä, sen jälkeen kun Kuusisen paperit ovat avautuneet Moskovassa tutkimuksen käyttöön. Vastaavasti Neuvostoliitto vuonna 1940 rauhansopimuksessa käytännössä tunnusti olleensa sodassa Suomea vastaan.

Vertailu on tässä hyödyksi etupäässä kuvastamassa neuvostovaltion suhtautumista. Eroa vuoden 1918 ja 1939 välillä on muutoin tietysti käytännössä joka asiassa. Yksi suurimmista on se, että vuonna 1918 Venäjän armeija oli jo Suomessa ja että vuonna 1939 Suomella puolestaan oli koulutettu armeija. Toinen on se, että suomalaiset vuonna 1939 olivat parinkymmenen vuoden ajan nähneet, miten ihanteet ja todellisuus olivat ristiriidassa Neuvostovaltiossa ja miten vapaaehtoisuus tällaisessa järjestelmässä pelasi.

Sodan nimi

Vuoden 1918 sodan muista, vapaussodan rinnalla tai sijasta käytetyistä nimityksistä on todettava, että niidenkin käytölle voidaan löytää perusteluja sodan eri puolia kuvattaessa. Sana punakapina on epäilemättä osuva ja yleisesti käytössä sekä punaisen että valkoisen perinteen piirissä, mutta se ei alkuunkaan riitä kattamaan Venäjää vastaan käytyä sotaa. Itsenäisyyssota on Suomen osalta uusi sana, jolle vertauskohtia kyllä löytyy ulkomailta, Suomen lähistöltä Virosta. Sen merkitys ei ratkaisevasti poikkea vapaussota-nimityksen merkityksestä, mutta se saattaa vedota suomalaisten jo perinteiseen konsensushenkeen, kun sillä ei ole aiempien kiistojen rasitetta.

Vapaustaistelu ja vapaussota näyttävät olleen vuonna 1918 rinnakkaisnimityksiä, eikä ole uskottavaa, että kovinkaan moni tavallinen kansalainen tuolloin nimikysymyksessä pohti sodan - nimen omaan ulkovaltaa vastaan käydyn sodan - juridista luonnetta, vaikka asia Suomen senaatille olikin tärkeä. Sota ja taistelu olivat samaa kamppailua.

Samalla tavoin kansalaissota ja sisällissota olivat ilmeisesti synonyymejä, ja vasta jälkeenpäin on näille sanoille kehitelty eroja. Vuonna 1918 puhuttiin Suomessa yleisesti kansalaissodasta lähinnä venäjänkielen mukaisesti, mutta samaa kansalaissota-termiä käytetään myös ranskan, englannin ja saksan kielissä. (Esimerkiksi Espanjan sisällissota on kansainvälisesti kansalaissota.) Vain ruotsinkielessä käytetään "sisällissotaa" tarkoittavaa termiä, ja suomenruotsalaisesta käytännöstä siirtyi suomeen sana sisällissota, jota tutkijat ovat sittemmin eriyttäneet kansalaissodasta, kukin oman käsityksensä mukaan.

Luokkasota-nimitys pätee loogisesti vain sodan toiseen osapuoleen ja on sekin leimallisesti vain osaselitys. Se, että punainen terrori eteläisessä Suomessa kohdistui "porvaristoon", todistaa vain punaisen terrorin luokkaluonnetta, ei välttämättä porvariston ryhtymistä luokkasotaan. Vastaavasti punakaartin muodostuminen lähes täydellisesti työväenluokasta vähensi työväestön osuutta valkoisesta armeijasta, mikä näkyy kaatuneiden jakaumasta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että valkoinen armeija lähtökohdiltaan olisi ollut luokka-armeija.

Työväenluokastakin vain osa osallistui kapinaan. Järjestynyt työväenliike ei ollut vuoteen 1918 mennessä tavoittanut kuin osan työväestöstä, joten yleisvaltakunnallisen näkökulman valitseminen ei ollut kovin vaikeaa. Siksi valkoiseen, hallituksen armeijaan kuului jo sodan alkuvaiheessa - ennen asevelvollisuuden tasoittavaa vaikutusta - työväestöä 20-25 %.

Suojeluskuntien määrittely luokkaorganisaatioksi on tapahtunut pelkästään niiden ehdoilla, jotka omista tavoitteistaan lähtien halusivat leimata suojeluskuntalaiset luokkavastustajiksi ja jotka alusta alkaen vaativat työväestöä eroamaan suojeluskunnista. Suojeluskuntien perustajat kuuluivat tosin ylempiin yhteiskuntaluokkiin, mutta vain samassa määrin kuin muidenkin järjestöjen perustaja-aktiivit kuuluivat yhteiskunnan aktiivisiin ja jäsenistön yleisilmettä pätevämpiin henkilöihin, niin täysin epäpoliittisissa raittiusjärjestöissä kuin punakaarteissakin. Pitäjissä järjestöjä perustivat yleensäkin nimismiehet, apteekkarit, tilanomistajat ja opettajat. Kun nimen omaan järjestynyt työväestö vuodenvaihteessa 1917-18 erosi suojeluskunnista, loput jäsenet olivat sitten ns. "ei-sosialisteja".

Yhteiskunnan tarkastelu pelkältä luokkapohjalta johtaa väheksymään aatteellisuuden merkitystä. Kun yhteiskunta jaetaan työväenliikkeen luokkapohjaiseksi kärjistetyn ajattelun mukaan yksitasoisesti, unohtuvat muut leikkauspinnat. Matemaattisia menetelmiä ja vertailua käyttävä tutkimus alkaa helposti uskoa oman näkökulmansa johdonmukaisuudessaan ainoaksi oikeaksi. Suomen henkisessä ilmapiirissä oli kuluneina vuosikymmeninä helppo omaksua luokkapohja ratkaisevaksi historialliseksi selitykseksi. Ajateltiinhan maan korkeimmassa poliittisessakin johdossa sosialismin vääjäämättä levittäytyvän maailmaan. Jos ihmisten käsitykset oikeudesta ja kohtuudesta alistetaan toissijaisiksi selityksiksi, on tältä pohjalta helppo luonnehtia laillisuuden arvostaminen ja itsenäisyystahdon painottaminen kansan kiihotukseksi tai vastaavasti näiden ottaminen tutkimuksen piirissä huomioon virhepoluksi. Suo siellä, vetelä täällä.

On aivan selvää, että vertaileva käsittely maailman vallankumouksien, kansalaissotien, vapaussotien yhteisten ja eriävien piirteiden etsiminen - on omiaan painottamaan juuri kullakin kerralla valitun tutkimusteeman yhdistäviä ominaisuuksia. Samalla rajautuvat muut piirteet pois. Suomen vapaussotaa voidaan vallankumouksena verrata muiden maiden vallankumouksiin, kansalaissotana muiden maiden kansalaissotiin ja vapaussotana muiden maiden vapaussotiin. Tämä ei siis ratkaise sitä, että kulloinenkin tutkimusaihe olisi Suomen tapahtumien kannalta olennaisin. Niin hyödyllistä ja näkökulmia avartavaa kuin vertailu onkin, sitä ei voi käyttää perusteena yksittäisten sotien tai tapahtumien nimeämisessä. Sen sijaan nimeämisessä vaikuttavat muut tekijät. Useimmiten nimeksi näyttää jääneen kulloinkin tapahtumahetkellä vakiintunut nimi. Suomessa se epäilemättä oli vapaussota.

Tutkimuksen tulkinnat muuttuvat vuodesta ja sukupolvesta toiseen, mutta historian kuluessa on tapahtunut harvoin niin suuria keikauksia, että oman ajan käyttämä nimitys kokonaan muuttuu. "Mainio vallankumous" pysyy mainiona vallankumouksena. Ratkaisevia muutoksia voi aiheuttaa historiantutkimuksen ottaminen valtion haltuun. Näinhän Neuvostoliitto pakotti itseensä liittämänsä pienet valtiot muuttamaan historiankirjoituksensa. Itsenäisyyssodasta ei viiteenkymmeneen vuoteen (1940-90) Virossa puhuttu. Muutoksilla voi toki olla myös erisuuntaisia, yhdessä vaikuttavia syitä. Suomessa historiankirjoitus alkoi konjunktuurien muuttuessa melkoisessa määrin vieroa vapaussota-nimitystä. Tähän vaikuttaneista tutkimuksellisista, sisäpoliittisista ja ulkopoliittisista syistä olen kirjoittanut Kanava-lehdessä 4/1993 (s. 219-222).

Kun historiantutkijat nyt keskustelevat sodan oikeasta nimestä, nimitys on ratkaistava sen perusteella, mikä piirre on leimaa antava tapahtumalle. Kansalaissota oli monelle suomalaiselle hyvin konkreettinen muisto, mutta se puoli oli olennainen ensi sijassa vain punaisten taistelijoiden - ilmeisesti - enemmistölle ja heidän perheilleen. Näitä oli vain kymmenesosa suomalaisista. Valkoisille sotijoille, osalle punaisesta osapuolesta ja ylipäätään joskin kenties voittaneen ajattelutavan vaikutuksesta - koko muulle kansalle, yhdeksälle kymmenesosalle, sota oli hyvin selkeästi taistelua demokraattisen suomalaisen yhteiskunnan ja Venäjän neuvostovallan leviämisen välillä. Euroopan ja koko maapallon näkökulmasta tämä sota ratkaisi sen, että Suomi saavutti käytännössä itsenäisyytensä ja säilytti sen.