Risto Alapuro

Vallankumous

Julkaistu alun perin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993.

Suomen kansalaissota oli vallankumous siinä mielessä, että se oli kamppailua valtiovallasta ja että siinä luokkapohjainen organisoitunut ryhmä otti haltuunsa valtiovallan maan keskusalueilla. Hieman pidättyvämmin ilmaisten maassa vallitsi vallankumouksellinen tilanne suunnilleen marraskuusta 1917 kevääseen 1918 - toisin sanoen kaksoisvalta, eli sellainen tilanne, jossa valtiovalta pirstoutui niin, että muodostui kaksi kilpailevaa keskusta. Molemmat pyrkivät vakiinnuttamaan auktoriteettinsa Suomen alueella.

Suomen tilanteella oli tällä tavoin määritellyn vallankumouksen tai ainakin vallankumoustilanteen tunnusmerkit. Termin käyttö on valaisevaa ennen kaikkea siksi, että se tekee mahdolliseksi Suomen tarkastelun laajemmasta, vertailevasta näkökulmasta. Kun yhteenottoa pidetään vallankumouksena, Suomen tapahtumat voidaan suhteuttaa muihin samantyyppisiin konflikteihin, tutkia yhtäläisyyksiä ja eroja, saada Suomi ylipäänsä näyttäytymään vertailtavana tapauksena.

Sellainen ajatus on erheellinen, että Suomi on "erikoistapaus", johon mitkään yleistävät käsitteet eivät sovi. Juuri tällaisen ajattelutavan vangiksi voi jäädä, jos pitäytyy kotimaisiin nimityskiistoihin. Samalla saattaa jäädä sen raskaan poliittisen perinnön vangiksi, jonka sota synnytti ja josta nimenomaan pitäisi vapautua.

Tosiasiassa kaikki tapaukset ovat "erikoistapauksia". On tärkeätä luoda ja käyttää sellaisia käsitteitä, jotka pätevät useissa tapauksissa mutta pysyvät samalla historiallisesti määritellyissä rajoissa. Kaksoisvalta ja vallankumous ovat juuri tällaisia erityisiä käsitteitä. Ne ovat välineitä, jotka valaisevat tietynlaisia historiallisia konflikteja ja tekevät mahdolliseksi niiden vertailun Ranskan vallankumouksesta aina 1900-luvun jälkipuolelle. Suomen tapauksessa lähimpiä vaikka eivät ainoita vertailun ja kontrastoinnin kohteita ovat samanaikaiset yhteenotot muualla sortuvien imperiumien piirissä, esimerkiksi Baltiassa tai Unkarissa.

Miksi vertailut tai vertailevat näkökulmat ovat hyödyllisiä? Lyhyen mutta ytimekkään vastauksen antaa Alexis de Tocqueville, Ranskan vallankumouksen suuri tutkija: "Kukaan, joka on tutkinut ja nähnyt pelkästään Ranskaa, ei koskaan ymmärrä mitään (--) Ranskan vallankumouksesta."

Toisin sanoen, vain vertailevalta kannalta on mahdollista saada selkoa siitä, mikä on olennaista, mikä ei; mikä kaipaa selittämistä, mikä ei; mikä on näennäisongelma, mikä ei; mikä on Suomelle ominaista, mikä ei.

Millaisia johtopäätöksiä Suomen kansalaissodan luonteesta voi tehdä, jos sitä tarkastelee vallankumouksellisena tilanteena?

Ensinnäkin korostuu se seikka, että kumouksen näyttämönä oli valtio - kuten sanottu, vallankumoukset ovat kamppailua valtiovallasta. Myös Venäjän tapahtumat välittyivät Suomen sisäiseen vallankumousprosessiin nimenomaan valtion kautta. Tilanne ei ole mitenkään Suomen vallankumouksen tarkastelua häiritsevä tai jotenkin sille "ulkopuolinen" seikka, päinvastoin. Tällä vuosisadalla vallankumoukset ovat lähes aina liittyneet sotiin ja muihin kansainvälisiin kriiseihin, riippuvuudesta vapautumiseen. Näin oli myös Suomessa. Juuri valtio on se laitos, joka on yhden maan sisäisten valtasuhteiden ja kansainvälisen järjestelmän solmukohdassa.

Tärkeintä oli, että Venäjän helmikuun vallankumouksen takia valtio Suomessa oli jäänyt ilman pakkovallan monopolia. Venäjän asevoima ei enää ollut järjestyksen perimmäisenä takeena. Kotimaiset joukko-osastot oli lakkautettu aikaisemmin, ja nyt erotettiin yhteistyöhön taipuneita nimismiehiä ja poliiseja.

Tämä on olennaisin puoli siinä tavassa, jolla Venäjän vallankumous vaikutti Suomen sisäisiin oloihin. Venäjän vallankumous johti siihen, että Suomessa ei vuonna 1917 ollut pakkovaltakoneistoa, tuota valtion keskeistä tunnusmerkkiä, ja tämä tilanne paljolti määräsi ne ehdot, joiden vallitessa kehitys Suomessa kulki kohti vallankumousta.

Tähän verrattuna venäläisvaikutteiden jäljittäminen Suomen työväen "vallankumouksellisuudessa" on kovin toissijaista. Sellaista työtä on joinakin aikoina ahkerasti tehty. Se korostaa epäuskottavan voimakkaasti venäläisten vallankumousvaikutteiden "tarttumista" suomalaisiin, tavalla tai toisella.

Vallankumouksen näkökulmasta elintarvikepulaa ja nälänhädän pelkoa 1917 ei voi pitää "vallankumouksellisen levottomuuden" eikä etenkään järjestäytymisen perussyynä, niin kuin usein väitetään. Nälkä tai sen pelko ovat ihmiskunnan vakituisia seuralaisia, mutta laajoja yhteiskunnallisia konflikteja on harvakseltaan. Elintarvikepulan ja nälänhädän pelon merkitys tulee ymmärrettäväksi vain, kun ne liitetään valtion pakkovallan lamaantumiseen.

Edelleen, ei ole osuvaa korostaa sosialidemokraattisen puolueen vähittäistä "antautumista" radikaaleille punakaartilaisaineksille syksyllä 1.917. Keskeistä oli päinvastoin se, että puolue pystyi varsin pitkään jarruttamaan vallankumouksen tuloa vielä senkin jälkeen, kun vallankumouksellisen tilanteen edellytykset olivat jo syntyneet.

Sosiaaliselta koostumukseltaan Suomen vallankumous oli poikkeuksellisen proletaarinen: kansainvälisesti katsoen sen luokkapohja oli harvinaisen selvä. Asian tekee ymmärrettäväksi se, että juuri Suomelle vuonna 1917 ominaisissa oloissa vaihtoehtoinen valtakeskus saattoi kehittyä ilman liittolaisia työväenliikkeen ulkopuolelta.

Suomen vallankumous oli tärkeässä suhteessa luonteeltaan puolustuksellinen. Se oli reaktiota sellaisen aseman menettämiseen, jonka työväenliike oli saavuttanut poliittisen järjestelmän puitteissa vuoden 1917 aikana, ei aktiivinen tai hyökkäävä vallanotto. Se oli reaktiota siihen, että sen jälkeen kun vallankumouksellinen tilanne oli alkanut, valtio, tai sen ahdinkoon joutunut hallitus, turvautui yhteen niistä luokkapohjaisista organisaatioista, jotka loppukesällä ja syksyllä 1917 olivat muodostuneet kansalaisyhteiskunnassa, ainakin periaatteessa valtion ulkopuolella. Marraskuun yleislakon ja bolshevikkivallankumouksen jälkeen oli selvää, että hallitusvalta oli valmis palauttamaan pakkovallan monopolin ottamalla käyttöön suojeluskunnat.

Tällainen tilanne ei ole mitenkään ainutlaatuinen. Kamppailu valtiovallasta on monesti synnyttänyt vallankumouksellisen tilanteen siitä huolimatta, että itse toimijoiden motiivit, mielialat ja pyrkimykset ovat olleet vain vähän kumouksellisia. Usein tämä on johtunut siitä, että vallankumousprosessi on alkanut nimenomaan konservatiivisista restauraatioyrityksistä, jo saavutettujen etujen peruuttamisesta. Työläiset ovat tarttuneet aseisiin ja marssineet radikaalien lippujen alla ennen kaikkea puolustaakseen aikaisempia reformistisia saavutuksiaan.

Tästä syystä sellainen tutkimus, joka keskittyy "vallankumouksellisuuden" tai "vallankumouksellisten mielialojen" ja tyytymättömyyden leviämiseen, ei tavoita keskeisintä ongelmaa. Jotta voisi ymmärtää, miksi vallankumous puhkesi, on paljon tärkeämpää tarkastella Suomen valtion tilannetta, joka loi edellytykset kahtiajaon helpolle syntymiselle ja järjestäytymiselle, kuin keskittyä radikaaleihin mielialoihin tai esimerkiksi vihaan.

Lopuksi, kansalaissodan tarkastelu vallankumouksena korostaa sitä, että on kovin ideologisesti ladattua puhua siitä nousuna "laillista" hallitusta vastaan, niin kuin vieläkin tehdään. Yhteiskunnallisen kamppailun erittelyssä tämänkaltainen puhe ei ole erityisen valaisevaa. Sellaisesta perinteestä olisi päästävä eroon. Juuri siitä irtautumista palvelee puhuminen vallankumouksesta ja ylipäänsä koko vertaileva näkökulma.