Heikki Ylikangas

Sisällissota

Julkaistu alun perin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993.

Puolustan sisällissota-termiä nimitykseksi Suomessa vuonna 1918 käydylle sodalle. Teen sen seuraavista syistä:

Tarvitaan neutraali vertailun salliva yleisnimitys

Tutkimuksen tarkoituksiin on termi 'sisällissota' paras, siis muodollisesti kelvollisin. Se on neutraali, se ei ota kantaa sodan kummankaan osapuolen eduksi niin kuin (vakiintuneen käytännön kautta) tekevät yhtäältä vapaussota ja toisaalta luokkasota. Sodan luonteesta se väittää, että taistelevat osapuolet ovat pääosin kotimaisia ja että kiistan kohteena on valta maassa. Nämä molemmat ehdot täyttyvät vuoden 1918 Suomessa.

Historioitsijat tarvitsevat neutraalin vertailun sallivan nimityksen erityisesti tämänlaatuisille ilmiöille. Vain vertailun kautta päästään ratkaisemaan, mikä missäkin on olennaista, mikä yleistä, mikä ainutlaatuista jne. Täytyy olla jokin yhteinen nimi sille, mitä tapahtui USA:ssa 1860-luvun alussa, Espanjassa 193639, Suomessa 1918, Venäjällä 1920-luvun alkutaitteessa ja vaikkapa nyt monissa kehitysmaissa.

Käsite sisällissota (toisin kuin kansalaissota) sallii myös sen, että sodassa ottelee muitakin kuin kotimaisia joukkoja. Näin oli laita esim. Espanjassa 1936-39, mutta ei se muuta sodan nimeä. Huolimatta italialaisista, saksalaisista, venäläisistä, englantilaisista ja ranskalaisista osallistujista se on edelleen Espanjan sisällissota. Juuri tästä syystä kansalaissota on huono nimitys. Tarkka olisi kansalaistensota, mutta sehän ei tule kuuloon yksistään muodottomana nimihirviönä. Edelleen sisällissota-käsite sulkee itseensä erilaisia muitakin vivahteita ilman, että nimeä tarvitsee muuttaa. USA:ssa oli kyse neekeriorjuudesta, mutta emme me silti puhu neekereitten vapaussodasta. Puhumme USA:n sisällissodasta.

Miksi vapaussota ei kelpaa?

Vapaussota-nimityksen puolesta tuodaan tavallisesti esille pohjalaisten sotaanlähtö, venäläisten tärkeä osuus sodassa ja Tarton rauha. Nämä perusteet ovat sinänsä vahvoja, mutta ne eivät riitä kattamaan koko sotaa, eivät edes tärkeintä osaa siitä. Nimitystä vastaan puhuu ensinnäkin se, että myös pohjalaiset joutuivat lopulta sisällissotaan. Venäläiset eivät tehneet edes pahasti vastarintaa, kun pohjalaiset vapaaehtoisjoukot ryhtyivät riisumaan niitä aseista 28.1.1918. Useimmat varuskunnat antautuivat miekaniskutta. Vaikka venäläisiä yksiköitä esiintyi paikallisesti ja lyhytaikaisesti suurempina keskittyminä taisteluissa siellä täällä, ne eivät vaikuttaneet olennaisesti rintamatilanteeseen. Venäläisten merkittävin panos sisältyi punaisten aseistamiseen, kaikki muu painoi huomattavasti vähemmän. Venäläisiä vapaaehtoisia taisteli punaisten rintamilla keskimäärin vain 1 000-2 000 miestä. Upseereita tässä joukossa oli vain kourallinen. Se ei ole paljon, kun punaisten taisteluvahvuus kohosi 35 000 mieheen. Suomessa olevien miehitysjoukkojen määrää oli sitä paitsi vähennetty jo ennen sodan alkamista ja sama kehitys jatkui sodan puhkeamisen jälkeen. Brest-Litovskin rauhassa 3.3.1918 NeuvostoVenäjä suostui vetämään pois loputkin eli 6 000 miestä Suomesta ja ylipäätään irrottautumaan Suomen sisällissodasta. Luopumisen Suomesta Lenin nimenomaisesti ilmoitti myös omalle kansalleen. Venäläisten sotatoimet sen jälkeen voitaneen ymmärtää lähinnä punaisten pakolaisten rajanylitysten ja viimeisten venäläisten joukkojen vetäytymisen suojaamiseksi sekä Venäjän rajan turvaamiseksi. Suomalaisethan ylittivät rajan useaan otteeseen jo sodan aikana. Kun siihen laskee lisäksi Suomesta käsin suoritetut rajan ylitykset sodan jälkeen, rauhan solmiminen kävi välttämättömäksi yksin niiden vuoksi.

Jos kuitenkin venäläisten läsnäolo täällä katsotaan osallistumiseksi sotaan sillä tavoin, että sota muuttuu vapaussodaksi ja punaiset tulkitaan viholliseen liittyneiksi maanpettureiksi, niin miten on siinä katsannossa suhtauduttava muihin vieraisiin joukkoihin ja heidän yhteyksiinsä maassa? Suomessahan taisteli vähintään 500 ruotsalaista vapaaehtoista ja vähintään 13 000 saksalaista. Viimeksi mainitut lukeutuivat säännöllisen armeijan joukkoihin ja ne tulivat muodollisesti tänne Vaasaan siirtyneen senaatin osan pyynnöstä, eivät siis eduskunnan päätöksellä. Valkoisten aseistuksen pääosa saatiin Saksasta. Vapaussota-tulkinta edellyttäisi, että saksalaiset olivat täällä nimenomaan takaamassa valkoisten voittoa venäläisistä. Se ehto ei täyty. Myöhempi tutkimus on vahvistanut, että saksalaiset tulivat Suomeen peläten liittoutuneitten maihinnousua Muurmanskiin ja uuden rintaman avaamisesta sitä tietä. Virallisesti Saksa kiisti sekaantumisensa Suomen sisällissotaan.

Miksi luokkasota ei kelpaa?

Luokkasota-nimitys kelpaisi varsin pitkälle, jos kapinan olisivat kukistaneet ne, joita vastaan se suuntautui. Näin ei kuitenkaan käynyt. Kapinaan nousivat Etelä-Suomen kartanoalueen ja teollistuneen alueen työläiset eivätkä he nousseet ensisijassa Suomen eduskuntaa tai Suomen senaattia vaan oman alueensa yläluokkaa - kartanonomistajia, tehtailijoita, virkamiehiä ja sivistyneistöä - vastaan. Tämä asiaintila on aivan ilmeinen, olkoonkin, että se kuuluu yhtenä olennaisena osana peiteltyihin tosiseikkoihin. Jos ja kun jätämme saksalaiset tällä kohdin huomioon ottamatta, voimme kiistatta todeta, että kapina kukistettiin väellä, jolla ei ollut mainittavaa tekemistä sen enempää kapinallisten kuin heidän kohteensakaan kanssa. Valkoinen armeija rekrytoitiin paitsi kapina-alueen ulkopuolelta myös ihmisistä, joilla ei ollut halua sekaantua osapuolten kiistaan. Sellaiset pikkutilalliset, jotka Etelä-Pohjanmaalla muodostivat suojeluskuntien rungon, sympatisoivat etelässä punaisia. Kysyttäväksi jää, miten tällainen asetelma ylipäätään onnistui. Miten eteläpohjalaiset nuijamiesten perilliset saatiin sotimaan "herrojen" puolesta työläisiä vastaan?

Mysteerion avainsana on venäläiset. Pohjanmaalle pakeni osia senaatista ja ylipäätään sellaisesta väestöstä, jota vastaan kapina Etelä-Suomessa suuntautui. Rungon tässä väessä muodostivat Venäjällä palvelleet upseerit, hekin alkujaan Etelä-Suomen ruotsinkielisestä yläluokasta lähteneitä. Nämä Vaasaan matkanneet väestönosat halusivat toki kukistaa kapinan ja turvata etunsa, mutta heiltä puuttui siihen armeija. Senaatin käytettäväksi asettui kyllä tuhansia eteläpohjalaisia vapaaehtoisia mutta ei sotiakseen oman maan työläisiä vaan venäläisiä vastaan. Lisäksi vapaaehtoisten määrä jäi niin pieneksi, ettei niiden avulla voitu kuvitellakaan marssia kapinaseuduille. Kun sitten värväyskään ei tuottanut riittävästi väkeä (vain vähän yli 3 000 miestä), valkoinen sodanjohto oli pahan pulman edessä.

Miten se ylipäätään selvisi tästä pälkähästä? Siten että eteläpohjalaiset suojeluskuntajoukot johdettiin ensiksi sotaan ryssiä vastaan eli riisumaan venäläisiä varuskuntia aseista. Sen tapahduttua vaivattomasti armeija käännettiin etelään sillä perustelulla, että piti lähteä ajamaan ryssät sieltäkin pois sekä kukistamaan samalla punakaartit eli ne vähäiset mutta laadultaan huonot ja kelvottomat ainekset, jotka olivat liittyneet venäläisiin ja tehneet yhdessä näiden kanssa hirvittäviä tihutöitä ja rikoksia. Senaatin julistus järjestyksen palauttamisesta tulkittiin tästä näkökulmasta ja tällä informaatiolla. Propagandakoneisto valjastettiin painottamaan näitä perusteita. Niinpä sitten ei ollutkaan ihme, että tavalliselle eteläpohjalaiselle suojeluskuntalaiselle selvisi totuus vasta Tampereella jos kohta kokonaan sielläkään. Suuri osa kuitenkin käsitti, että vastassa olikin pääasiassa vain suomalaisia työläisiä, jotka kapinoivat paikallista yläluokkaa vastaan. Venäläisten keskeisyys vastapuolen riveissä osoittautui harhaksi. Tampereella näet tavoitettiin vain noin 200 venäläistä. Sen määrää mitoittaa tieto, jonka mukaan punaisia otettiin Tampereella vangiksi noin 11 000.

Sillä seikalla, selvisikö pohjalaisille vapaaehtoisille Tampereella sodan oikea luonne vai ei, ei enää siinä vaiheessa ollut suurta merkitystä. Sillä aikaa kun vapaaehtoisjoukot pitivät asemiaan Vilppulassa ja estivät punaisten tunkeutumisen pohjoiseen, pantiin toimeen asevelvollisuuskutsunnat kautta valkoisten kontrolloiman alueen. Lain avulla ja lain ankaruudella vietiin miehet sotaan. Asevelvollisuusjoukoista ei lähdetty kesken taisteluiden omavaltaisesti saunalomalle kotipitäjään niin kuin lähdettiin suojeluskuntajoukoista. Joka asevelvollisuusjoukoissa niskuroi, joutui putkien eteen. Vähintään puolensataa karkuria tai niskuroijaa teloitettiinkin. Valkoiset saivat vihdoin johtoonsa todellisen armeijan. Sen avulla Tampere valloitettiin ja lopulta voitettiin - saksalaisten myötävaikutuksella - koko sota.

Näin eteläpohjalaiset vapaaehtoiset tuottivat toimillaan voiton sodassa, johon asianomaiset eivät pitkään tienneet edes lähteneensä. Jos halutaan viljellä punaisiin tavallisesti sovellettua kiihoitus-termiä, voidaan sanoa, että pohjalaiset kiihoitettiin ja erehdytettiin väärään sotaan. Vastapalkkioksi valkoinen Suomi kohotti heidät jalustalle, hukutti kiitollisuuden kukkaismereen. Pohjalaisista talonpojista tehtiin sodan juhlittuja sankareita, Lapuan Laurilat heidän keskeisimpinä henkilösymboleinaan. He kelpasivat tähän tehtävään paremmin kuin kapinan varsinaiset kohteet, sodan sisällissodan luonne kun haluttiin mahdollisimman nopeasti unohtaa.

Kuvaillun perussyyn takia valkoinen Suomi omaksui ideologiakseen "hehkuvan ryssävihan". Se nimittäin joutui myös sodan jälkeen eikä vain sen aikana korostamaan venäläisten ratkaisevaa osuutta prosessissa, jotta se olisi saattanut pitää suojeluskuntalaiset asiansa tukijoina ja jotta kapinallisten rikos olisi suurentunut ja tehnyt oikeutetuksi siihen kohdistetut kovat kostotoimet. Venäläisiä rangaistiin kaikkein ankarimmin. Etelä-Suomessa ammuttin oikopäätä kaikki tai ainakin osapuilleen kaikki tavoitetut venäläiset. Teloituksia hillitseviin julistuksiin liitettiin maininta, etteivät kiellot koskeneet venäläisiä. Näinkin koetettiin demonstroida venäläisten osuuden ratkaisevuutta. He olivat paitsi vastustaneet Suomen itsenäistymistä myös kiihottaneet suomalaiset työläiset sotaan ja sitä tietä maanpetturuuteen. Muuta syytä kapinaan ei haluttu hyväksyä. Ennen muuta nimenomaan tämä asiaintila on ylläpitänyt ja ylläpitää yhä vapaussota-nimitystä, ei sodan faktinen luonne.

Vapaussota-nimitystä on puolustettu myös muilla tavoin, tosin tutkimuksen näkökulmasta täysin kelvottomin perustein. Vetoaminen talvisotaan tai ylipäätään vuotta 1918 myöhempiin tapahtumiin loukkaa törkeästi historiantutkimuksen metodisia peruspilareita. Eivät sen ajan ihmiset tienneet, mitä tulee tapahtumaan myöhemmin. He toimivat silloisten tietojensa, tavoitteittensa ja käsitystensä mukaan. Myöhemmät tapahtumat eivät näin vaikuttaneet heidän ratkaisuihinsa. Poliitikot arvioikoot menneisyyttä nykyajan näkökulmasta, historiantutkijoille se ei ole sallittua. Myöskään kysymykset siitä, oliko punaisten nousu väärä vai oikeutettu, ja oliko valkoisten voitto hyväksi vai pahaksi Suomelle, eivät kuulu historiantutkimuksen piiriin.

Käsitykseni mukaan puolueettomuuteen ja vertailuun pyrkivien tutkijain tulisi siis käyttää termiä sisällissota. Sisällissodan käytön puolesta puhuvat sen neutraalisuus ja sen väljyys. Se kattaa asiallisesti kaiken sen, mitä Suomessa tapahtui vuonna 1918. Se sallii vieraitten joukkojen läsnäolon ja osanoton ja se sallii senkin, että luokkaperusteisesti syntynyt kapina kukistettiin alueperusteisesti rekrytoidulla ulkopuolisella väellä. Tärkeintä on kuitenkin se, että ainakaan tutkijain ei saisi eikä pitäisi enää analysoida kyseistä sotaa punainen taikka (niin kuin enimmäkseen on laita) valkoinen nauha käsivarressa.