Naiskaartilaiset Tampereen taisteluissa

Käsitykset naispunakaartilaisten roolista Tampereen taisteluissa ovat vaihdelleet tutkimuksessa merkittävästi. Monet tutkijat ovat suorastaan ylistäneet naiskaartilaisten urheutta miehiin verrattuna. Toisaalta jotkut tutkijat ovat nähneet naiskaartin toiminnan kuvauksissa liioittelun makua.

1920- ja 1930-lukujen kirjallisuus

K. V. Kaukovalta ei vuoden 1921 "Tampereen seudun kapinahistoria" -teoksessaan juurikaan nosta esiin naispunakaarteja taistelutoimia kuvatessaan. Hän mainitsee ainoastaan, että naiskomppanialla oli päämaja Pohjoismaiden Osake-Pankin konttorissa, missä naiskaartilaisia "yritettiin harjoittaa ihan viime päivinäkin". Sen sijaan Kaukovalta korostaa naiskaartilaisten roolia etsintäpartioissa, joiden tehtävänä oli haalia uutta miehistöä linjoille. Kaukovallan mukaan etsintäpartioiden naiskaartilaiset "innolla hakivat miehiä, sekä valkoisia että punaisia".

Muista vanhemmista vuoden 1918 tapahtumien kuvauksista "Suomen vapaussota vuonna 1918" ei mainitse naiskaartilaisia lainkaan Tampereen valtausta käsitellessään. Myöskään Väinö Voionmaa ei Tampereen historiassaan mainitse naisia muuta kuin antautumisen jälkeisten sala-ammuntojen yhteydessä. Voionmaa kertoo: "Tampereen silloisia oloja kylläkin kuvaavasti - täytyi kieltää naisten käsipuuhkain käyttäminen, koska oli havaittu, että sala-ampujina oli ollut naisia." Kokonaisuutena tutkimuksessa ei ennen Luhtakannan vuoden 1938 teosta ilmeisesti juurikaan mainita naisten osallistumista varsinaisiin taisteluihin.

Luhtakanta ja myytti naiskaartilaisten urheudesta

Arvid Luhtakanta käsittelee teoksessaan "Suomen punakaarti" vuodelta 1938 myös Tampereelle perustettuja naiskaarteja. Luhtakannan mukaan naisia osallistui rintamataisteluihin punakaartin osastojen mukana, mutta lisäksi punaisten puolella perustettiin erityisiä naiskaarteja. Alkuperäisenä ajatuksena oli, että naiskaartilaiset olisivat vartiotehtävissä rintamien takana ja vapauttaisivat miehet muihin tehtäviin.

Luhtakannan mukaan Tampereen ja Pispalan naiskaartit perustettiin helmi-maaliskuun vaihteessa 1918. Lisäksi vähän "myöhemmin perustivat rintamien edellä Tampereelle paenneet naiset Mariankaartin". Luhtakanta kertoo itse seuranneensa Tampereen naiskaartien kokouksia ja antaa naiskaarteille tunnustusta, jolla on ollut vaikutusta monien myöhempien tutkijoiden käsityksiin. Hän toteaa: Naiskaartit eivät kerinneet osallistua rintamataisteluihin ennen kuin vasta Tampereen piirityksen aikana. Heidän esiintymisensä sekä järjestyksenvalvojina että aseiden käyttäjinä oli sitä laatua, että siitä ansaitsee mainita. He oppivat nopeasti ja lyhyessä ajassa käyttämään aseita ja he olivat myöskin pelkäämättömiä aseiden käyttäjiä. Heitä näytti innostavan tehtäviin sosialistiset aatteet enemmän kun ne innostivat heidän asetovereitaan miehiä.

Lappeenrannan naiskaartia. Kuva: Luhtakanta, Arvid, Suomen punakaarti. E. A. Täckman, Kulju 1938.

Luhtakanta nostaa esille muun muassa naiskaartien toiminnan Tampereen valtauksen lähestyessä 27.3. Onkiniemessä. Valkoiset olivat tunkeutuneet edellisenä päivänä jään yli Onkiniemeen, mistä käsin he "yrittivät eristää Epilän rintaman Tampereesta". Miesten puutteen vuoksi punaiset lähettivät Pispalan naiskaartin ja Mariankaartin häätämään valkoisia pois Onkiniemestä. Taistelun kulkua Luhtakanta, joka kertoo itse olleensa seuraamassa tapahtumia, kuvaa seuraavasti:

Silloin alkoi sellainen aseiden räiske, huuto ja kiljunta, ettei aikaisemmin oltu sellaista kuultu rintamilta. Naiset hyökkäsivät kuin villityt välittämättä valkoisten lähettämästä kuulasateesta. Vihdoin valkoiset vetäytyivät takaisin jäälle.

Luhtakanta esittelee naiskaartien ansiokasta esiintymistä myös muissa Tampereen taisteluissa. Hän kertoo:

Kun Tampereen piirityksen aikana valkoiset lakkaamatta painoivat punaisten ketjuja kaupunkia kohden Messukylän suunnalta, lähetettiin naisten asejoukkoja ehkäisemään valkoisten etenemistä. Naiset kunnostautuivat tehtävissään hyvin. Varsinkin Kalevankankaan taistelut olivat verisiä, niissä ruotsalaisten lähettämät joukot tuhoutuivat suurimmalta osalta naisten lähettämistä kuulista. Vielä katutaistelujen aikanakin, jolloin kaupunkia valloitettiin talo talolta, naiset tekivät sitkeää vastarintaa, samalla kun he valvoivat kaduilla järjestystä aivan viimeiseen saakka. Varsinkaan Paperitehtaalta ja Kaupungintalolta ei tahdottu saada naisten muodostamia pesäkkeitä hävitetyksi.

Paavolainen ja käsitys valkoisten vihasta naiskaartilaisia kohtaan

Luhtakannan näkemyksellä on ollut merkittävä vaikutus myöhempään tutkimukseen. Häneen tukeutuu muun muassa Jaakko Paavolainen teoksessaan "Valkoinen terrori". Paavolainen toteaa, että naiskaartilaisten lukumäärästä on hankalaa saada selvää kuvaa, mutta naiskaartien on "täytynyt rajoittua kaupunkeihin ja asutus- tai teollisuuskeskuksiin". Luhtakantaan nojaten Paavolainen painottaa: "Vaikka naispunakaarteilla ei tietenkään voinut olla mitään ratkaisevaa osuutta sodan kulkuun, lienevät ne eräissä tapauksissa todella olleet apuna punaisille." Tampereen taisteluja kuvatessaan Paavolainen tukeutuu Luhtakannan käsityksiin naiskaartien innokkuudesta ja esimerkiksi heidän merkittävästä roolistaan Kalevankankaan taistelussa.

Paavolainen käsittelee teoksessaan varsinaisten taistelujen jäljessä seurannutta terroria ja nostaa samassa yhteydessä esiin käsityksensä siitä, että naiskaartilaiset olivat valkoisten erityisesti halveksimia ja joutuivat siksi miehiä helpommin terroritekojen kohteiksi. Paavolaisen mukaan "huomattava osa naiskaartilaisista oli miesten puvuissa, joten heidät vangittunakin oli helppo tunnistaa kaartilaisiksi. Huomattava osa naisten teloittamisista onkin kohdistunut naiskaartilaisiin tai muuten taisteluihin osallistuneisiin." Paavolainen arvioi alaviitteessä Tampereen valtaukseen liittynyttä tapausta, jonka Urho Kotkavuori oli kirjoituksessaan kertonut Hämeen Yhteistyö -lehdessä 4.4.1963:

Kun naisiin kohdistuvaan vihaan täytyi liittyä korostettu määrä seksuaalisia jännitteitä, ei tapausta, jonka mukaan Tampereella Näsilinnan Tammerkosken puoleisella kenttäalueella oli viilletty kolmen naispunakaartilaisen ruumista, joilta yläosa oli riisuttu paljaaksi ja "rinnat viilletty ristin muotoisesti auki ammottaville haavoille", voi pitää ainakaan teoreettisesti mahdottomana. Kirjoittaja sanoo nähneensä ne "omin silmin" ja mainitsee kahden muun henkilön nimikirjaimet, jotka myös vakuuttavat tapauksen nähneensä. Kirjoittaja ei väitä teon tapahtuneen naisten elävinä ollessa. Kun punainen ja valkoinen terrori laajasti korreloivat keskenään, voi ruumiinhäväistystapauksia, joita punaisessakin terrorissa ilmeni, odottaa valkoistenkin taholta.

Paavolaisen mielestä oli odotettavissakin, että valkoinen terrori suuntautuisi myös naisiin. Hänen mukaansa:

On oletettavissa, että naisten yleinen mahdollisuus "osallistua politiikkaan" on ollut sekä valkoisella että punaisella puolella outoja ja arvaamattomia tunnelatautumia luomassa. Toisaalta seksuaalisväritteiset käsitykset sukupuolten rooleista, kenties suorastaan nietzscheläiset tunnelmat naissukupuolen viheliäisestä luonnosta ovat olleet ruokkimassa säälimättömyyttä, joka purkautui teloituksina. Pitkäaikainen moraalinen ärtymys, jota seurustelu venäläisten sotilaiden kanssa oli aiheuttanut ("ryssänmorsiamet"), oli asiaan vaikuttamassa. Valkoisen terrorin henkiseen taustaan kuuluu oikeastaan oleellisena osana, paitsi ns. kidutus-myytti, myös eräänlainen siveettömyys-myytti. Terroriasenteille vastaanottavaiset henkilöt näkivät säännöllisesti niin hyvin punaisten sairaanhoitajakunnassa kuin aseellisessa toiminnassa olleet varsin hylkiömäisinä ja nimenomaan haureellisina "lemmensisarina", joista yhteiskunnan oli päästävä.

Paavolainen kuitenkin huomauttaa, että "odotuksenmukaista on toisaalta ollut punaisella puolella esiintynyt taipumus valtavasti liioitella naisiin kohdistuneita väkivaltaisuuksia". Hän korostaa muun muassa sitä, että taistelun jälkeen vangittujen naisten teloitusprosentti jäi itse asiassa alhaisemmaksi kuin miesten.

Klemettilä ja naiskaartilaisten sosiaalinen tausta

Paavolaisen tapaan myös Aimo Klemettilä toteaa Tampereen punakaartista kertovassa tutkielmassaan, että naiskaartilaisten määrästä on hankala saada selvää kuvaa. Pääsyynä tähän on se, "että monet naiset liittyivät kaartiin niin myöhään, ettei heistä ennättänyt jäädä paljon tietoja punaisten omiin asiakirjoihin". Klemettilän omassa tilastollisessa tarkastelussa on mukana 901 kaartin eri tehtävissä toiminutta naista. Naiskaartilaisten sosiaalista taustaa selvittäessään hän päätyy tulokseen, että valtaosa kaartilaisnaisista oli naimattomia ja keskimäärin nuorempia kuin kaartilaismiehet. Lähes kaksi kolmasosaa heistä oli ammatiltaan teollisuustyöntekijöitä.

Klemettilän mukaan Tampereen kaartin naiskomppaniat eivät käytännössä olleet taistelemassa rintamilla Tampereen ulkopuolella. Hän toteaa:

Tampereen naisten osallistuminen taisteluihin rajoittui maalis-huhtikuun vaihteeseen, jolloin olivat käynnissä kaupungin valtaukseen liittyvät taistelut. On kuitenkin mahdotonta selvittää, kuinka monet naiset olivat todella mukana taisteluissa. Sikäli kun kuulustelupöytäkirjoja on käytettävissä, ovat naiskaartilaiset niissä yleensä selittäneet osallistuneensa naiskaartille annettuun koulutukseen ja toimineensa kaupungissa miliisin tehtävissä, mutta useimmat kieltäneet itse osallistuneensa taisteluihin. Tampereen taisteluihin osallistui ilmeisesti myös muilta paikkakunnilta tulleita naiskaartilaisia.

Tutkiessaan Tampereen naiskaartilaisiin sodan jälkeen kohdistuneita rangaistustoimia Klemettilä painottaa, että "kaartiin kuuluneita naisia kuoli ja tuomittiin suhteellisesti paljon vähemmän kuin miehiä. Tutkimatta ja tuomitsematta selvinneiden osuus on taas vastaavasti naisilla paljon suurempi." Asekaartiin kuuluneiden naisten kohtalo oli kuitenkin kovempi: muihin kaartilaisnaisiin heistä tuomittiin ja teloitettiin huomattavasti suurempi osa. Klemettilän tilastollinen tutkimus siis tukee Paavolaisen käsitystä siitä, että kaartilaisnaiset eivät vangeiksi jouduttuaan joutuneet valkoisten erityisten rankaisutoimien kohteiksi; ainakin virallista tietä heidän joutumisensa tuomiolle ja teloitettavaksi oli harvinaisempaa kuin kaartilaismiesten.

Uudempi tutkimus

Marxilaisessa 1970-luvun kirjallisuudessa ei naiskaartilaisia ilmeisesti yhdistetä varsinaisiin taisteluihin. Tuure Lehén mainitsee naisten panoksen ainoastaan sairaanhoito- ja huoltotehtävissä. Hän toteaa: "Suomen työläisnaisten panos tämän vaikean ja vastuunalaisen tehtävän täyttämiseen on erityisesti mainittava. Lehénin siteeraamassa teoksessa "Punakaarti rintamalla" vuodelta 1929 heille annetaan seuraava tunnustus: "Kaikille punakaartin aikaisille tovereille on tunnettua naisten rohkeus sanitaareina. Vaivoja ja vastuksia pelkäämättöminä he olivat viimeiseen hetkeen saakka tehtävissään. Kovasta kuulasateesta huolimatta he aina kelkkoineen kiiruhtivat hakemaan suojaan apua viittovan toverin."

Tampereen historiassaan Eino Jutikkala käyttää naiskaartilaisia käsitellessään lähteinä pääasiassa Luhtakantaa ja Klemettilää. Klemettilään nojautuen Jutikkala toteaa: "Naiskaartilaiset olivat miehiä nuorempia. Pääasiassa naimattomia, heikosti järjestäytyneitä, myöhään liittyneitä. Heidän vaikuttimiaan ei ole pystytty analysoimaan." Naisten osallistumisesta taisteluihin Jutikkala kertoo sen sijaan Luhtakantaan tukeutuen. Jutikkala korostaa naiskaartin ansioita Tampereen taisteluissa; hän muun muassa allekirjoittaa Luhtakannan väitteen siitä, että naiset aiheuttivat erityisen suurta tuhoa Kalevankankaan taistelussa.

Teoksessaan "Punakaartin sota" Jussi T. Lappalainen toteaa, että naiskaartien muodostuminen "alkoi ilmeisen spontaanisti". Hänen mukaansa punaisten johto tiedosti naiskaartien muodostumisen oikeastaan vasta maaliskuun alussa, ja Työväen pääneuvosto "pyrki estämään naisten liittymisen asekaartiin sekä varaamaan nämä ainoastaan huoltotehtäviin. Jo liittyneitä naimisissa olevia velvoitettiin jättämään paikkansa naimattomille." Tämä periaatepäätös ei kuitenkaan pitänyt, sillä kansanvaltuuskunnan pöytäkirjoihin nojautuen Lappalainen toteaa, että "yleisesikunta oli kiinnostunut käyttämään naisia vartiopalveluksessa, jopa eräissä tapauksissa rintamalla." Lappalaisen mukaan: "Käytännössä naiskomppaniat - jotka vahvuudeltaan useimmiten olivat mieskomppanioita pienempiä - osallistuivatkin taisteluihin hätätapauksissa kuten Tampereen puolustuksessa - -. Naisia oli eri suunnilla myös rintamapalveluksessa." Lappalainenkin kuitenkin huomauttaa: "Silti näyttää siltä, että naisten taistelupanosta on muutamien kieltämättä urhoollisten esiintymisten perusteella myöhemmin suurenneltu sen kuriositeettiarvon vuoksi." Tässä yhteydessä hän nostaa esille muun muassa niin sanottuun luokkasotakirjallisuuteen kuuluvan teoksen "Punakaarti rintamalla" vuodelta 1929.

Paavolaisen näkökulma, jossa korostetaan valkoisten naiskaartilaisia kohtaan tuntemaa inhoa, painottuu teoskokonaisuudessa "Itsenäistymisen vuodet 1917-1920". Siinä Ohto Manninen korostaa, että valkoisten puolella naiskaartilaisia "kuvattiin erityisen julmiksi ja tunteettomiksi "naarassusiksi"". "Valkoiset saattoivat leimata vastapuolella tavatut naiset kevytkenkäisiksi 'katunaisiksi'. Heidän kerrottiin 'viettäneen irstasta elämää koko punaisen vallan ajan'. Näissä paheksumisissa ei aina tehty eroa asekaartiin liittyneiden naisten ja aseettomien, kuten sairaanhoitotehtäviin tarjoutuneiden välillä." Samassa teoksessa Sampo Ahto puolestaan siteeraa valkoisten puolella taistelleen E. I. Järvisen lausuntoa Tampereella vangituista naiskaartilaisista:

Naiset, varsinkin 20-25 vuotiaat, olivat vallan mahdottomia suustaan. Ne puhuivat mitä suurimpia rivouksia ja tuntui siltä kuin koko joukko seksualisesti olisi ollut aivan epänormaalia kokoonpanoa. - - Käsitän hyvin sen kovan käsittelyn millä meikäläiset näitä kohtelivat, sillä parempaa he tosiaan eivät ansainneet.

Ohto Mannisen mukaan naiskaartilaiskomppaniat syntyivät ilmeisesti "lähes yksinomaan aatteellisista syistä. Heidänkin osaltaan on liittymiseen kyllä voinut vaikuttaa ansiomahdollisuuksien heikkeneminen sodan myötä." Manninen toteaa:

Punaisessa perinnetietoudessa naisten on sanottu toimineen useinkin rohkeammin ja tarmokkaammin vallankumouksen puolesta kuin miesten. Voitaneenkin lähteä siitä, että silloisissa oloissa - joissa naisten aktiivisuus politiikassa ja yhdistystoiminnassa oli kokonaisuutena katsoen vähäistä - liittyminen punakaartiin oli osoitus poikkeuksellisesta radikaalisuudesta ja tarmokkuudesta. Kaikki naiskaartilaiset eivät toki olleet aktiivisia mielipiteenmuodostajia. Joukossa oli myös esimerkkiä seuraavia.

Mannisen mukaan Tampereella oli helmikuun puolivälin aikoihin 185 naisen kaarti. "Se jaettiin 21.2. kolmeen nelikomppaniaiseen pataljoonaan. Yksiköt tosin olivat sangen pieniä. Maaliskuun alussa muodostettiin Tampereen naisista vielä kaksikomppaniainen IV pataljoona." Manninen korostaa, että "punakaartin naisjäsenistä monet olivat sairaanhoito- ja huoltotehtävissä", osa taas kansliatöissä. Kuten Lappalainen, myös Manninen kuitenkin toteaa:

Punakaartin yleisesikunta ei halunnut kieltää naisilta aseiden kantamista. - - Yleisesikunnan mielestä olisi jopa hyvä, jos 'suuremmissa kaupungeissa' muodostettaisiin joukko-osastoja 'varmoista työväenliikkeeseen kuuluvista naisista'. Nämä vapauttaisivat miehiä paikallisesta vartiopalveluksesta rintamalle.

Mannisen mukaan "ainakin hätätilanteissa naiskomppaniat osallistuivat taisteluihinkin. Näin tapahtui Tampereen puolustustaisteluissa huhtikuun alussa - -. Jonkin verran naisia oli muutoinkin rintamilla eri suunnilla." Manninen kuitenkin huomauttaa: "Tiedot naisten osallistumisesta taisteluihin ovat hyvin ristiriitaisia. Asia oli erikoinen ja siksi kertomuksissa saattaa olla mukana kuulopuheita ja keksittyä tarinaa."

Teoksessaan "Tie Tampereelle" Heikki Ylikangas käsittelee myös runsaasti naiskaartilaisia, osittain Luhtakantaan ja Paavolaiseen tukeutuen. Ylikankaan mukaan Tampereella muodostunut naiskaarti "määrättiin ensimmäiseksi puhdistamaan venäläisten Pispalaan rakentamia juoksuhautoja lumesta ja roskasta". Hän toteaa:

Punaiset olivat perustaneet naiskomppanioita alun perin tarkoituksella vapauttaa miehiä käytettäväksi varsinaisissa rintamajoukoissa. Naisille jäivät toissijaiset sodankäyntiä palvelevat tehtävät. Ensin miehet toimivat päällystönä, myöhemmin naiset ottivat komppanioiden johtopaikatkin.

Myös Ylikangas painottaa, että "lopulta sotatilanteen kiristyminen pakotti lähettämään naiskomppaniatkin taisteluihin." Paavolaisen tapaan hän mainitsee lisäksi valkoisten sotilaiden "hehkuvan vihan naissotilaita kohtaan". Ylikankaan mukaan naiskaartilaisten "väitettiin kiihottavan miehiä taistelun jatkamiseen." Paavolaiseen nojautuen hän kuitenkin huomauttaa, että teloitusprosentti vangittujen naisten osalta "jäi alhaisemmaksi kuin miesten siitä syystä, että sittenkin vähäinen määrä naisista osallistui varsinaisiin sotatoimiin. - - Rintamasotilaiden osalta naisten teloitusprosentti nousi korkeammaksi kuin miesten."

Myös Ylikangas tukeutuu Luhtakantaan, kun hän käsittelee naiskaartilaisten osallistumista taisteluihin Tampereella. Luhtakantaan ja lisäksi teokseen "Kärsimysten teiltä" vuodelta 1928 nojautuen hän kertoo esimerkiksi naiskaartilaisten roolista Onkiniemessä käydyissä taisteluissa 27.3. Ylikankaan mukaan:

Naisten hyökkäys Onkiniemeen teki vaikutuksen ainakin punaiseen - mahdollisesti valkoiseenkin - puoleen ja imeytyi perinteeseenkin. Syntyi legenda, jonka mukaan kumoukselliset olisivat voittaneet, jos miehet olisivat sotineet naisten lailla".

Ylikangas kiistää kuitenkin painokkaasti Luhtakannan ja sittemmin Jutikkalan esittämän väitteen naiskaartilaisten keskeisestä roolista Kalevankankaan taistelussa. Ylikangas toteaa: "Vaikka joitakin naiskaartilaisia lienee taistellut Kalevankankaallakin, (ainakin pääosa heistä oli Ratinanniemellä) on silti karkeaa liioittelua väittää, että valkoisten suuret tappiot 'aiheutti erityisesti naiskaartilaisten tuli'. Ylikangas korostaa: "Nimenomaan tykistö- ja etenkin konekiväärituli pysäytti valkoisten hyökkäyksen, ei punaisten kiväärituli, ja naiskaartilaisista ei ollut konekiväärin käyttelijöiksi, hyvä kun kiväärin, tykeistä tietysti puhumattakaan. Naiset tosin pysyivät varmaan paikoillaan sitkeämmin kuin miehet." Ylikangas kuitenkin on Jutikkalan kanssa samaa mieltä siitä, että kaupungintaloa puolustaneiden punaisten joukossa oli myös naisia.

Ylikankaan mukaan "jo valtauksen aikoina, puhumattakaan sen jälkeisistä ajoista, naiskaartilaiset leimattiin 'pahimmiksi ilkivallan harjoittajiksi'. Heidän tinkimättömyytensä ja virkaintoisuutensa etsintäpartioiden jäseninä muistettiin hyvin. Lyötiin leimoja, jotka helpottivat ja oikeuttivat kovia rankaisutoimia." Ylikangas käyttää lähteenään Risto Arkimiehen TV-ohjelmassa Kuvia Suomesta esitettyjä haastatteluja, kun hän nostaa esille naiskaartilaisista sittemmin esitettyjä stereotyyppisiä luonnehdintoja. Hurjimmat naiskaartilaiset leimattiin muun muassa kaikkialta maasta Tampereelle tulleiksi "yleisiksi naisiksi". Paavolaisen ja Klemettilän tapaan Ylikangas toteaa: "Taistelutoimiin osallistuneiden naisten kohtelu muodostuikin siten vielä ankarammaksi kuin taistelutoimiin osallistuneiden miesten."

Legenda siitä, että "kumoukselliset olisivat voittaneet, jos miehet olisivat sotineet naisten lailla", on tavallaan saanut tukea useista naiskaartilaisia käsitelleistä historiantutkimuksista ja tapahtumakuvauksista. Luhtakannan esittämä käsitys naiskaartilaisten erityisestä rohkeudesta on toistunut myöhemmissäkin tutkimuksissa, esimerkiksi Jutikkalan ja Ylikankaan tulkinnoissa. Paavolaisen esiin nostama käsitys valkoisten tuntemasta erityisestä vihasta naiskaartilaisia kohtaan on myös saanut tukea myöhemmästä tutkimuksesta. Muun muassa Paavolainen, Lappalainen ja Manninen ovat kuitenkin huomauttaneet, että naiskaartilaisten panosta taisteluissa on myös eri syistä ollut taipumusta liioitella.