Pertti Haapala

Luokkasota

Julkaistu alun perin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993.

Luokkasodasta voidaan puhua ainakin kolmessa merkityksessä, jotka on syyni erottaa toisistaan. Nämä ovat aikalaiskokemus, poliittinen jälkiymmärrys ja tieteellinen yleistys. Yleisnimityksenä vuoden 1918 sodalle luokkasota on liian rajallinen, mutta todellisuuden yhden puolen kuvauksena se on tarpeellinen osaselitys.

Poliittinen perintö

Meikäläistä puhetta luokkasodasta on hallinnut poliittinen jälkiymmärrys. Termiä ovat käyttäneet etupäässä kommunistit, jotka ovat halunneet selittää vuoden 1918 sodan marxilaisen historiannäkemyksen avulla. Tunnetuin ja paras populaariesitys tältä kannalta on ehkä Tuure Lehénin kirja Punaisten ja valkoisten sota (Helsinki 1967, toinen painos 1978). Esitystavaltaan se on melko tavanomaista poliittista historiaa ja sotaa itse asiassa nimitetään kansalaissodaksi, mutta kirja sisältää johdannon, jossa kuvataan "Suomalaisen yhteiskunnan luokkasuhteet" ja muutoinkin luokkasota-ajatus hallitsee kirjaa. Lehénin kuvaus luokkien valtataistelusta on selvä antiteesi vapaussotahistorialle ja on siitä näkökulmasta perusteltu muistinpalautus. Sen sijaan Lehénin käsitys sodan syistä ei häikäise monipuolisuudellaan: se oli porvariston luokka-armeijan hyökkäys ja punakaartien toiminta oli vain itsepuolustusta. Tässä jäljet juontavat selvästikin O. W. Kuusisen valikoivaan muistiin, johon Lehénillä oli Neuvostoliiton vuosinaan hyvä tilaisuus tutustua. SKP:n piirissä syntyneissä muissa historioissa (erit. Antti Hyvösen kirjat) sota on myös luokkasota, vaikka siitä käytetään sanaa kansalaissota.

Kansalaissodasta kirjoittaa myös Viktor Holodkovski, jonka teos Suomen työväen vallankumous 1918 (Moskova 1978) käännettiin aikoinaan SKP:n juhlavuoden tarpeisiin. Hänelle termi tullee venäläisten omasta kansalaissodasta, mutta ajattelutavaltaan Holodkovskin kirja on mitä puhdasoppisin neuvostomarxilainen esitys ja hän pyrkii erityisesti todistamaan, että "Suomessa oli tietysti käynnissä luokkasota", mitä porvarilliset tutkijat ovat turhaan yrittäneet piilotella (s. 307-). Sodan luokkaluonteelle löytyy toki perusteita ja Holodkovski on kerännyt niitä peräti 1 556 viitteen verran, mutta kirjan pilaa sen poliittinen apologia. Holodkovksin yleinen selitys sodan syttymiselle on kapitalismin ristiriitojen kärjistyminen, luokkataistelun kiihtyminen Suomessa ja vallankumouksellisen tilanteen syntyminen. "Suomen työväen vallankumous" oli bolsevikkien esimerkin mukaan ja avulla toteutettu sankarillinen teko, joka vihollisen petollisuuden vuoksi epäonnistui. Suomen ja Venäjän kansojen ystävyysliittoa l917-18 liioitellaan aidon brešneviläisesti.

Tämä ns. oikeaoppinen marxilainen tapa puhua luokkasodasta on poliittista historianväärennöstä, mutta ei vain sitä. Se nojautuu kuten puhe vapaussodasta - yhteen perinteeseen käsittää asia. Työväenliikkeen väen keskuudessa luokkasota on elänyt kokemuksellisena ja tunteellisena nimityksenä asialle, joka on merkinnyt jotakin omaa. Itse sota-aikana luokkasota ei ollut yleisesti käytössä, vaan yleensä. puhuttiin kapinasta tai kirjallisissa vetoomuksissa vallankumouksesta. Jossain määrin termiä kyllä käytettiin: sitä tarjosivat Suomen työväelle sekä bolševikit, jotka kävivät maailmanlaajuista luokkasotaa, että suomalaiset oikeinoppineet. Tällöin luokkasotanimitys oli osa kapinan legitimointia (kuten vapaussota sen kukistamisen legitimointia).

Kirjallinen luokkasotaperinne syntyi 1920-luvulla sodan jälkeen, jolloin julkaistiin paljon muistelmaluontoisia teoksia. Tällöin termi luokkasota ensi kerran kanonisoitiin. Taustalla oli kommunistinen sanankäyttö sekä Venäjällä, missä SKP majaili, että Amerikassa missä liike myös jatkoi eloaan ja missä em. kirjoja julkaistiin. Termin juuri oli tietenkin marxilaisessa kirjallisuudessa, mutta varhaisemmasta ns. kautskyläisestä luokkataisteluopista jalostettiin uusi versio. Kautskyläinen oppihan ei tuntenut luokkasotaa aktina - toimenpiteenä johon ryhdytään - vaan tämä oli vasta leninismin lisäys marxismiin. Toisen maailmansodan jälkeen NKP:n tuki suomalaisille kommunisteille ja tarve erottautua sosiaalidemokraattien sovintohengestä on pitänyt "luokkasotaa" hengissä poliittisesti tarkoituksenmukaisena käsitteenä. Jonkin verran terminologiaan ja sen ailahtelevuuteen on vaikuttanut niinkin triviaali seikka kuin marxilaisen kirjallisuuden suomentaminen.

Kokemus

Vuoden 1918 sota oli aikalaisille kokemuksena luokkasota. Oli ikäänkuin itsestään selvää, että sodassa olivat vastakkain eri kansanluokat, kuten tuolloin sanottiin. Kapinan johtajat ilmoittivat sotivansa työväenluokan puolesta porvaristoa vastaan. Jokainen joka oli punaisessa armeijassa tai tuki sitä, tiesi tämän. Se joka ei tästä perustelusta välittänyt tai oli puolueeton, havaitsi kuitenkin, että työväestö tai "kansa" oli sodassa "herroja" vastaan. Tämä jako oli selvä jo ennen sotaa, nimittäin varsin selkeänä poliittisena jakautumisena - eikä vain Etelä-Suomessa. Toisinaan on huomautettu, että osa väestöstä oli puolueettomalla kannalla tai että sodassa olisivat taistelleet vain yhteiskunnan ääriainekset. Tuskin ihmiset olisivat luokkasotaa halunneet, jos sitä olisi jokaiselta erikseen kysytty ja jos he olisivat tienneet lopputuloksen, mutta sellainen siitä joka tapauksessa tuli, ja sen voi selittää vain ihmisten voimakas kiinnittyminen sotiviin osapuoliin. Suomen kapinalle ja sen kukistamiselle olikin tyypillistä, että kumpikin puoli sai huomattavan laajaa vastakaikua. Ihmiset epäröivät ja tunsivat tekevänsä väärin, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Sekä poliittiset kompromissit 1917 että sovittelut sodan lopettamiseksi 1918 jäivät varsin heikoiksi yrityksiksi.

Sota ei ollut luokkasota vain punaisille, vaan myös valkoisille. Voisi jopa sanoa, että "luokkatietoisuus" oli sitä vahvempi mitä korkeampi oli henkilön yhteiskunnallinen asema. Suojeluskuntia oli ennen sotaa enemmän kuin työväenkaarteja ja Etelä-Suomessa niitä perusti nimenomaan yhteiskunnan yläkerros, sivistyneistö ja ylemmät toimihenkilöt.[1] Suomen hallitseva luokka - siis porvarillisia puolueita, valtiokoneistoa ja elinkeinoelämää hallinnut sivistyneistö - johti kapinan kukistamista täysin tietoisena siitä että alaluokka uhkasi yläluokkaa. Yläluokan joukkotuki tuli kaupunkien keskiluokasta ja maanomistajista, joita vastaan sosialismi näytti myös suuntautuvan. Nämä kaikki käsittivät olevansa ns. omistavaa luokkaa ja siten eroavansa työväestä. Tämä valkoinen luokkanäkökulma oli sekin selvä jo ennen sotaa; se hallitsi poliittista jakoa ja suhtautumista työväestöön. Asiaa ei muuta se, että 1918 joku ajatteli sotivansa vain venäläisiä vastaan tai se, että jälkikäteen toiminta sodassa rationalisoitiin eri tavalla kuin punaisella puolella, ts. ei puhuttu luokan oikeuksien puolustamisesta, ei edes yksityisomaisuuden suojaamisesta, vaan laillisuudesta, kansanvallasta, itsenäisyydestä ja sivistyksestä. Hetkeksi pääsi pintaan myös oppineiden kansalaisten teoria siitä miten alempi rotu oli uhannut kulttuuri-ihmistä. Jos punaisen puolen sotaanlähdöstä löytyy yhdeksi perusteluksi tunne, jota Jari Ehrnrooth kutsuu arkaaiseksi luokkavihaksi, aivan sama tunne löytyy toiselta puolelta "petoksen" jälkeen.

Jälkikäteen sotaa arvioitaessa tulee välttämättä mieleen, että oliko se tulos vain luokkaennakkoluulojen lietsomisesta. Ainakin poliitikot olivat jo vuonna 1917, kun sodan siemen kylvettiin, niin poliittisen luokka-ajattelun sokaisemia että juuri se esti Ruotsin tapaisen poliittisen kompromissin. Vaikka näin olisi, luokka-ajattelun voimakkuutta ei silti voi pitää harhaisena. Sosialismin oppi luokkayhteiskunnasta ei ollut sen kauempana todellisuudesta kuin herrasväen ajatus säätyjaon ja yhteiskunnallisten erojen luonnollisuudesta. Jos silloisen luokka-ajattelun filosofiset perustelut tuntuvat nyt vääriltä, käytännölliset perustelut olivat vakuuttavat.

Selitys

1900-luvun alun Suomi oli luokkayhteiskunta, jota leimasivat jyrkät sosiaaliset erot ja poliittinen eriarvoisuus. Myös yläluokkaiset tiedemiehet olivat huolissaan siitä, että väestö jakaantui kansanluokkiin (kuten silloin sanottiin) joiden välillä oli syvä sosiaalinen kuilu. Tämä on empiirisesti helppo osoittaa.[2] Voidaan siis puhua luokkayhteiskunnasta tällä tavalla neutraalissa, erojen ja jakautumisen merkityksessä. Suomen sisällissota käytiin tällaisessa yhteiskunnassa - itse asiassa demokraattisissa yhteiskunnissa ei käydä sisällissotia. Riippumatta siitä millaisin tunnuksin ja ohjelmin Suomen sisällissotaa käytiin, se oli sosiologisessa mielessä luokkayhteiskunnan yritys ratkaista ristiriitojaan. Siinä oli vastakkain kaksi osapuolta, joiden koostumus seurasi hyvin tarkasti yhteiskunnan käsitettyä luokkajakoa ja se oli siis luokkasota tässä rakenteellisessa mielessä.

Punaisen ja valkoisen puolen kannatuspohjasta on keskusteltu paljon, mutta seuraavat seikat ovat selviä: sodan sisäpoliittiset juuret olivat Etelä-Suomen teollisuuskaupungeissa ja tiheään asutulla maaseudulla, siis siellä missä oli vahva työläisyhteisö. Kaupungeissa ja vielä selvemmin eteläisen Suomen maaseudulla työväestö oli väestön enemmistönä. Näillä alueilla työväenliikkeen organisaatio oli vahva ja työväestön erottuminen omaksi luokaksi oli niin selvä, että omistava luokka koki työväestön poliittiseksi uhaksi. Sitä se olikin: yhteenotoista ja paikallisesta poliittisesta taistelusta oli aivan riittävästi kokemusta. Etelä-Suomen väestö jakautui punaiseen työväestöön ja valkoiseen porvaristoon. Punaisen armeijan kokoonpano on tästä jaosta yksiselitteinen osoitus. Koska valkoinen puoli ei kyennyt organisoitumaan etelässä, etelän omistavan luokan keskeinen rooli ei tule esiin valkoisen armeijan kokoonpanossa. Sen sijaan tiedot eteläisten läänien kuolleista (kaatuneista ja ammutuista) eivät jätä mitään epäilystä rintamajaosta: punaisella puolella olivat työntekijät ja torpparit ja valkoisella puolella tilalliset ja kaupunkiporvaristo, kaikkein selvimmin sivistyneistö. Saman osoittaa suojeluskuntien ja työväen kaartien vertailu.

Entä sitten ns. valkoinen Suomi, sodassa syntyneen rintamalinjan pohjoispuoli? Sielläkin työväestö kannatti sosiaalidemokraatteja ja järjestäytyi, mutta työläisyhteisöjen pienuus ja harvalukuisuus aiheuttivat, että maan pohjoisemman osan yhteiskunnallista elämää ei leimannut luokkaristiriita, vaan homogeenisuutta korostava konservatiivisuus, jossa myös uskonnolla oli edelleen vahva sija. Tämä teki erityisesti Pohjanmaasta valkoisen Suomen tukialueen. Ristiriidaton ei valkoinen Suomikaan ollut, mistä kertoo mm. Vaasan senaatin määräämän asevelvollisuuden aktiivinen ja passiivinen vastustus: "punaiseen osapuoleen itsensä samastavat eivät tietenkään voineet suhtautua myönteisesti asevelvollisuuteen, joka oli saatettu voimaan vallankumouksen kukistamiseksi".[3] Punaisiin liittyneitä ja kutsunnasta ilman hyväksyttävää syytä poisjääneitä oli yhteensä noin 30 000. Määrä ei ole suuri verrattuna asevelvollisten teoreettiseen määrään (miesikäluokkien koko), mutta yhtä suuri kuin kutsuntojen kautta valkoiseen armeijaan tulleiden määrä. Runsas 11000 miestä oli poissa kutsunnoista siksi, että oli jo vapaaehtoisena sodassa. He olivat ilman muuta ns. valkoisia aktiiveja. Alueen punaisesta aktiivisuudesta taas antaa viitteen se, että työväen järjestyskaarteihin oli ennen sotaa kuulunut valkoisen Suomen alueella noin 21 000 miestä. Luokkasota-aspekti oli siis vahvasti mukana myös valkoisen Suomen organisoitumisessa, mikä juuri sai osan miehistä vastustamaan tai pakoilemaan asevelvollisuutta. Yleisintä tämä oli pohjoisessa Hämeessä (nyk. Keski-Suomen lääni) ja yleensä teollisuuskeskuksissa.[4]

Koko maasta lasketut tiedot punaisten ja valkoisten joukkojen koostumuksesta antavat kuvan loivemmasta jakautumisesta kuin Etelä-Suomessa. Tähän on neljä syytä, jotka eivät suinkaan kumoa luokkajakoteesiä, vaan tukevat sitä. Ensinnäkin: on yleisesti tunnettua, että torpparilaitos oli Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa eriluontoinen kuin etelässä, so. torpparia ei pidetty työmiehenä eikä hänen vuokraoikeuttaan uhattu ja etujaan kiristetty. Koska ristiriitaa talollisten kanssa ei ollut, torpparit leimautuivat enemmän tilallisiin kuin työväestöön ja siksi heitä (heidän poikiaan) oli valkoisessa armeijassa talonpoikien rinnalla. Tästä syystä valkoisella puolella kaatui yhtä monta torpparia kuin punaisella puolella. Toiseksi: Viipurin läänissä taas oli runsaasti pikkutilallisia ("talollisia"), jotka leimautuivat työväestöön ja osallistuivat sotaan punaisten puolella. Tästä syystä teloitetuissa ja "murhatuissa" oli yhtä paljon talollisia kummallakin puolella. Kolmanneksi: valkoisen armeijan enemmistön muodostivat asevelvolliset. Tämä toi joukkoon sen verran työväestöä, että armeijan koostumus lähenteli kokonaisväestön rakennetta (vaikka ei nuoristä miehistä eriksen laskettua). Tästä syystä noin 15 % valkoisella puolella kaatuneista oli työväestöä. Neljänneksi: rintamalinjan vaikutus armeijoiden rekrytointiin ja pelkkä suurten lukujen laki (työväestöä ja talonpoikia oli enemmän kuin kaupunkiporvaristoa) johtavat siihen, että jos punaisen ja valkoisen puolen koostumusta tarkastellaan erillään toisistaan (sisäisenä jakaumana), punaisella puolella oli yksiselitteisesti työläisarmeija, mutta valkoisella puolella "koko kansan armeija". Helppo tapa oikaista tämä tilastoharha on jakaa koko joukko ammateittain punaisiin ja valkoisiin. Tulos on kaatuneista mitattuna kuvion 1 mukainen, siis varsin selvä, vaikka siihen sisältyvät edellä mainitut alueellisista eroista johtuvat loiventavat tekijät.[5]

Ammatin lisäksi punainen ja valkoinen kuolleisuus erosivat merkittävästi siinä, että punaisella puolella sai surmansa huomattavan paljon myös vanhempia miehiä ja nuoria naisia. Tämän eron selittävät pääosin teloitukset ja vankileirit, mutta se kertoo myös siitä ketkä osallistuivat punaisten toimintaan ja missä vihollinen nähtiin.

Sotaan osallistuneiden sosiaalinen jakauma ei sinänsä kerro sodan syistä, vain sen saamasta sosiaalisesta luonteesta. Tarvitaan vielä monta lenkkiä ennen kuin yhteiskunnallinen erilaisuus muuttuu sodaksi. Näitä tekijöitä toki oli. Työväestö koki erilaisuuden eriarvoisuutena ja sillä oli ohjelma ja toimintamalli sen poistamiseksi. Työväestön yksiselitteisesti tukema työväenliike esitti toimintansa luokkien taisteluksi. Vaikka ns. tavallinen kannattaja ei olisi sisäistänyt luokkataistelua opin mielessä, eikä hyväksynyt sotimista, sodan luonne ei siltikään voinut jäädä epäselväksi. Tiedot sodan luokkaluonteesta ja yhteiskuntaluokkien vastakkaisuudesta eivät näin ollen osoita vain rakenteellisia tosiseikkoja, vaan myös ihmisten käsityksiä, motivaatiota ja toimintaa. Koko yhteiskuntajärjestys oli - ainakin Etelä-Suomessa - kytkeytynyt luokkajakoon. Silloin sotaakaan ei pitäisi katsella yhteiskunnasta irrallisena tapahtumana, jolla oli korkeintaan "sosiaalisia taustatekijöitä". Voidaan ajatella myös toisin päin: poliittinen kriisi ja sitä seurannut sota avasivat yhteiskunnan kannen ja paljastivat ne voimat, joita "yhteiskunnan rauhaa ja yhteyttä ylläpitävä valtion hallinnon voima" yleensä piti kurissa.[6] Valtiovallan hajotessa keväästä 1917 alkaen kansalaisyhteiskunnassa ja paikallistasolla ei tapahtunut uutta yhdistymistä, vaan päinvastoin arkielämän ristiriidat ja kokemukset syvensivät valtion kriisiä. Näin päin katsottuna vuoden 1918 sodan juuret olivat luokkien kyntämässä maaperässä, vaikka sen välittömänä syynä ja edellytyksenä voi pitää Venäjän vallankumouksen leviämistä Suomeen.

Tämä ei tarkoita, että sota olisi ollut välttämätön. Edellä hahmotettu sodan luokkaluonne on syytä erottaa työväenliikkeen tuolloisesta ja myöhemmästä tavasta puhua luokkasodasta. Toimijoiden - kapinallisten ja heidän kukistajiensa - käsitykset ovat osa historiaa, mutta ne eivät riitä selitykseksi koko tapahtumasarjalle. Täten luokkaluonteen korostaminen ei myöskään tarkoita, että historia voitaisiin typistää luokkataisteluksi, vaan ainoastaan sen tosiseikan käsittelyä, että 1900-luvun alun Suomessa yhteiskunnalliset erot olivat synnyttäneet luokkajaon. Tämä luokkajako oli sääty-yhteiskunnan perintöä. Luokka-ajattelu, tsarismiin nojaava autoritaarinen hallitsemistapa, kunnallisen demokratian puute, maanomistukseen kytkeytyvät ongelmat sekä ylipäänsä ajatus tasa-arvon vieraudesta eivät toki olleet uusia asioita. Oli tavallaan traagista, että sosialistit ymmärsivät yhteiskunnan muutoksen väärinpäin esittämällä uuden (kapitalistisen) yhteiskunnan luokkayhteiskunnaksi, vaikka kapitalismi oli vapautumista sääty-yhteiskunnan syvästä luokkajaosta. "Kapitalismin ristiriitojen kärjistymistä" oli vain se että eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Työväenliikkeessä tämäkin nähtiin siten että demokratiaa oli maailmassa juuri sen verran kuin työväenliike oli sitä hankkinut. Tässä on puolet totta, mutta kuten Väinö Voionmaa sanoi työväenliike itse oli "19. vuosisadan taloudellisen edistyksen, kansansivistyksen ja valtiollisen kansanvallan hedelmä". Taloudellinen ja poliittinen vapautuminen (ml. työväestön itsenäistyminen) kulkivat rinta rinnan, mutta ei ongelmitta, koska myös porvaristolla oli vaikeuksia käsittää kytköstä; eriarvoisuus merkitsi sille etuoikeuksia, joista oli vaikea luopua. Tästä seurannut vastakkainasettelu oli sitä kuuluisaa luokkataistelua, mutta tosiasiassa liikettä sääty-yhteiskunnasta kohti kansalaisyhteiskuntaa. Suomen sodassa olikin kyse kuulostaa se miten ristiriitaiselta tahansa - demokraattisen yhteiskunnan saavuttamisesta. Tämä oli jopa alaluokan kapinan pohjavire poliittisella tasolla.[7] Se että tähän tarvittiin sotaa, on itse asiassa normaalia, sillä kansalaisyhteiskunta, porvarillinen yhteiskunta tai moderni yhteiskunta, on useimmin syntynyt jonkinlaisen väkivaltaisen muutoksen, instituutioiden hajoamisen, välityksellä. Suomessa tilanteen loi ensimmäinen maailmansota ja Venäjän imperiumin hajoaminen. Ajattelukaavoihimme sopimatonta on tietenkin, että työväestö saavutti ne tavoitteet, joita ennen sotaa oli asetettu, vaikka hävisikin sodan, ja ehkä ei olisi saavuttanut, jos olisi voittanut. Jos halutaan leikkiä sodan nimillä, voidaan sanoa, että Suomen sisällissodassa käytiin luokkasotaa, jossa työväestö taisteli kansalaisuudesta, ja sai sen - kiitos valtiollisen vapautumisen, jonka puolesta porvaristo taisteli voidakseen kukistaa kapinan.