Jari Ehrnrooth

Kapina

Julkaistu alun perin Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/1993.

Vuoden 1918 sodan nimenantokiistassa on siirrytty uuteen vaiheeseen. Kansallinen konflikti- ja identiteettirakenne on muuttumassa, ja murros nostaa puheen alaiseksi myös itsenäistymisen ja siihen liittyneen suomalaisten sodan toisiaan, venäläisiä ja saksalaisia vastaan. Sodan välittömissä mentaalisissa jälkiselvittelyissä valkoinen osapuoli tukeutui vapaussota-projektioon ja punainen luokkasota-projektioon. Nämä jatkoivat sodan psyykkistä rintamataistelua: vastapuolen demonisointia ja oman toiminnan glorifiointia. Myöhemmin kansakunta koottiin yhteistä vihollista vastaan. Maailmansodan jälkeen pakottava integrointi jatkui ja lopulta aika yleisen siunauksen sai konsensusta tukeva tulkinta, joka voittopuolisesti on kulkenut nimellä kansalaissota. Tämän konsensus-projektion äärilaidassa kehittyi vähitellen vuoden 1918 työväenvallankumouksen ajopuu-teoria, jonka mukaan tapahtuman taustalla ei ollut syvää ruohonjuuritason tyytymättömyyttä: punaiset vain ajautuivat vallanottoon.

Uusi vaihe kansallisessa identiteettityössä ja vuosien 1917-18 tapahtumien mentaalisessa jälkiselvittelyssä on murtanut konsensus-projektion uskottavuuden. Pakka on jälleen levitetty pöydälle. Nyt esiintyy kaksi pyrkimystä. Toinen nostaa esiin moniäänisen variaation jossa sodalle annetaan eri nimiä ja nimiyhdistelmiä, jotka kaikki ovat tavalla tai toisella riittämättömiä. Toinen kehittelee tulkintaa, joka on niin väljä, että se ei enää merkitse mitään. Synteesiä luovan nimen etsijät päätyvät ehkä sisällissotaan, mutta eipä sekään ole riittävän väljä kaikkia piirteitä kattamaan. Ehkä ainoa varteenotettava yleisnimi tälle sodalle olisikin Vuoden 1918 sota Suomessa. Tapahtumasarja on niin monipuolinen, ettei sille voi antaa kuvaavaa nimeä. Vapaussota, kansalaissota, luokkasota, sisällissota, vallankumous, ensimmäinen maailmansota, kapina ovat kaikki toisistaan eroavia näkökulmia hermeneuttiselta kannalta rikkaaseen kohteeseen. Yhdessä ne vasta avaavat historiallisen prosessin moniaineksisuuden.

On tullut aika luopua nimikiistasta, joka jo retorisena asetelmana ilmentää väärää pyrkimystä yksimielisyyteen. Käsittääkseni konsensustulkinnan vimmainen etsintä kansallista identiteettiä luovassa historiankirjoituksessa on itsekin seurausta siitä yhdenmukaisuuden paineesta, jonka vaikutukset niin hyvässä kuin - nykyään enemmänkin - pahassa tuntuvat synnyinmaamme itsenäisyyden ajan historiassa. Kansallisen yksimielisyyden haku palvelee heikon ja ahdistuneen egon koossapitoa torjumalla erillisyyttä ja yksilöllisyyttä. Kun tästä torjuntatyöstä luovutaan, kehittyvät relevantit erityistulkinnat syvemmiksi ja kuva vuoden 1918 sodasta sekä siihen johtaneesta prosessista tulee antoisammaksi, menneen todellisuuden hajanaista luonnetta paremmin vastaavaksi.

Oma kontribuutioni kansallisen muistin syventämiseen koskee vuoden 1918 sodan punaisen osapuolen oppistruktuuria ja mentaliteettia, joiden sisäinen rakenne muotoutui vuoden 1907 suurlakon jälkeisinä vuosina. Yritykseni ei ole yksin tieteellinen. Olen esittänyt punaisen vallankumoussubjektin muodostumisesta tulkinnan[1], jolla haluan sekä kirjoittaa lisäyksen hermeneuttiseen traditioon että pyrkiä tietoisesti laajentamaan kansallisen identiteetin piiriä.

Tulkintani mukaan suurlakosta alkoi prosessi jonka aikana Suomen vanhassa työväenliikkeessä kaikkein sivilisoitunein opillinen ja kaikkein arkaaisin psykodynaaminen rakenne nivoutuivat toisiinsa. Sääty-yhteiskunta hajosi kädenkäänteessä ja koko kansa sai Venäjän lahjana kansalaisoikeudet ja taitavasti simuloidun demokraattisen poliittisen järjestelmän. Kiivaassa tempossa ryhdyttiin kasvattamaan ja itsekasvattamaan kansalaisten ensimmäistä täysivaltaista sukupolvea tähän maahan. Modernisaatio sai kasvot ja toimijat. Ei ole vähämerkityksistä, millaisen mentaalisen kudelman tai diskursiivisen rakennuksen kansakuntaa muodostavat yhteiskunnalliset liikkeet tuolloin loivat. Väitän jopa että useat nykyisen suomalaisuuden puolittain tai täysin tiedostamattomat mutta vertailevassa katsannossa paljastuvat erityispiirteet tuolloin luutuivat maan sisäiseen traditioon. Mielessäni on etenkin yksimielisyyden ja kansalaisuuden merkitysliitto, jonka lujuudesta itsenäisen Suomen historia kertoo milloin yhteiskuntaluokkien milloin kansakunnan tasolla. Vastaavasti kansalaisuuden ja yksilöllisyyden yhteys on heikko, jopa kirottu.

Vuosien 1917-18 tapahtumiin kuuluvan työväenvallankumouksen selityksissä on turhan vähän pohdittu vallankumouksellisen subjektin muodostumista. Kuva on ollut ulkokohtainen ja arvauksenvarainen. On analysoitu valtiollisia ja yhteiskuntarakenteellisia edellytyksiä sekä työläiselämän olosuhteita mutta ei juurikaan työväen kokemuksia ja käsityksiä.

Vaikka suurlakon jälkeinen työväenliike sitoutui kaikilla tasoillaan yksimielisyyteen, se oli kuitenkin kaksikasvoinen. Työväenliike tukahdutti villiä voimaa valikoivasti. Tutkimissani paikallisten työväenyhteisöjen käsinkirjoitetuissa lehdissä[2] kollektiivinen tunnedynamiikka, alkuperäiset uskomukset, kristillisperäiset luutumat ja sosialistiset ideat sekoittuvat omaperäiseksi kudokseksi. Rationaalinen kautskylainen marxilaisuus ja itsensä jalostaminen eli sopusoinnussa arkaaisen tuhoamishalun ja vihan koteloimisen kanssa. Projektiivinen logiikka turvasi eheyden siirtämällä itsejalostuksen kannalta pahat piirteet kuten ahneuden, itsekkyyden ja nautinnonhalun porvarista muodostettuun viholliskuvaan. Oltiin hyveellisiä oikeudenmukaisuuden esitaistelijoita maailman hienoimmassa ja mahtavimmassa liikkeessä samalla kun kostonjanoinen viha jätettiin oman identiteetin ytimeen. Tällainen rakennelma on hyvä pohja vallankumouksellisen kiihkon sytyttämiseen. Näin muodostuneen kansanomaisen vallankumousopin vaikutus saattoi vaihdella tilanteen ja artikulaatiotason mukaan. Viha voidaan yllyttää esiin etenkin tilanteessa, jossa poliittisen liikkeen ylläpitämä kaikkivoipaisuuden harhainen tunne saa kolhun. Työttömyys, nälänhätä, vallankäytön mahdollisuuksien menettäminen jne. ovat tällaisia tilanteita. Mielestäni tämä selittää sen, miksi työväen vallankumouksellisen subjektin muodostuminen vuosina 1917-18 oli mahdollista.

Vuosisadan alussa työväestö muodostui historiallisesti ja loogisesti eriaikaisista ammattiryhmistä, mutta kapinallisuuden kannalta eivät erot ole tärkeitä, sillä kaikissa tapauksissa julistettiin porvaristolle kostotuomio, jonka perusta oli esikristillinen, esimoderni ja esimarxilainen. Proletaariseen kärsimykseen liittyi sitkeys, uppiniskaisuus ja raatajan ylpeys, joka antoi oikeutuksen kostotuomiolle. Koska työ on kaiken vaurauden lähde, on sen luomat rikkaudet otettava pois yltäkylläisyydessä kylpeviltä riistäjiltä. Tapahtui hieno siirtymä vihasta moraaliin ja kärsivän työkansan kostonjano muuttui yleväksi tehtäväksi.

Liikettä kiihottava kuva suuresta päämäärästä on positiivisessa suhteessa ulkoisen ja negatiivisessa suhteessa sisäisen viholliskuvan kanssa. Vihollinen elää laiskana kuin paratiisissa. Sosialismi on samanlainen paratiisi, jossa ei tarvitse raataa. Tällaisessa käsitystavassa tasa-arvopyrkimykset ja sosiaalisen tasaamisen halu voivat olla ilmaisuja yleiselle toiveelle hävittää kateus ja ahneus. Haaveellisen odotuksen mukaan pahuus ja viha katoavat kun kateuden kohde eliminoidaan. Koittaa autuas onnen ja rauhan tila.

Työläismentaliteetin analyysin perusteella väitän, että Suomen vanhan työväenliikkeen vallankumouksellisuutta koskeva sisäinen kysymys kuuluu: miksi kansanomaisten diskurssien piirejä koontaava yksimielisyys ei asettanut kostotuomiota eettisen arvostelun kohteeksi ? Miksi arkaainen viha ei joutunut yhtenäisyyden vaatimusten piiriin? Miksi tiedostava linja ei pureutunut kostotuomion alkukantaiseen linjaan? Mikä piirsi rajat emopuolueen ohjaavan opillisen diskurssin vaikutuksille?

Tähän vallankumouksellisen sipulisubjektin ydintä koskevaan kysymykseen on kolme vastausta.

Ensimmäinen selitykseni on, että kristilliseen kulttuuriin luutunut retorinen malli tuotti diskurssiin sisäisen mutta ulkoisesti pakottavan vääjäämättömyyden. Sosialismin onnellinen päämäärä oli kokemusperäisesti tavoittamaton, mikä johti siihen, että liikkeellepanevien voimien koettu alkuperä jäi tavoittamatta. Vihan leimuava liekki on kokemukselle pyhä niin kuin ikuisen kevään koitto on silmälle tavoittamaton. Tässä diskurssi on kuin peilikuva Aurelius Augustinuksen retoriikalle, jonka mukaan ihmisessä säilyneen jumalallisen kipinän syttyessä leimahtaa rakkaus ikuiseen elämään.

Toinen selitykseni on, ettei sosialidemokraattinen valistus voinut koskea arkaaiseen vihaan, sillä puolueen tavoittelema työväenjoukkojen yksimielisyys lepäsi juuri tuon intensiteetin varassa. Vihan lauhduttaminen olisi sammuttanut liikkeen.

Kolmas selitykseni on, että oikeaoppisuus deterministisenä historianfilosofiana antaa mahdollisuuden unohtaa vapaa tahto ja moraali. Kansanomaisessa variaatiossa determinismi muuttuu historiallisen prosessin kuvauksesta kostonhaluisen luokkavihan oikeuttajaksi: se, mikä on välttämätöntä, ei ole vapaan tahdon vaikutusta eikä siis kuulu moraalisen arvostelun piiriin.

On vain yksi erikoistapaus, jossa arkaaisten voimavarain tuntu ja eettinen arviointi kohtasivat. Se on erimielisyyksiin revennyt diskurssi, jossa kollektiivisen yksimielisyyden paine on lakannut vaikuttamasta. Yhdenmukaisuuden tuhovoimainen pohja voitiin tiedostaa vasta kun erimielisyys astui esiin.

Tulkintani virittämä keskustelu on tuonut esiin ainakin sen, että työväenliikkeen kaksijakoinen mutta yhtenäinen luonne on hankalasti hyväksyttävissä. Kansallisen muistin ja identiteetin kannalta voi kysyä, miksi on vaikeaa se, ettei kuvaus, tulkinta ja selitys kohdistu yksitasoiseen olioon? Miksi kansakuntaa muodostavat kollektiiviset subjektit eivät voi olla sisäisesti ristiriitaisia, sellaisia joissa yllykkeet ja vaikutteet tilanteesta riippuen toteutuvat eri luonteisina ja psyykkisen dynamiikan eri tasoja ilmentäen? Uskoakseni tämä on identiteettiä koskeva kysymys.

Vallankumouksissa ja sodissa on aina kysymys aggressiosta. Tulkintatyötä tekevän psyyken kannalta voi olla helpompi turvautua yhteiskunnalliseen rakenneselitykseen kuin eläytyä tuhoamiskiihkoiseen ihmismieleen. Juuri näin uskon tapahtuvan vallankumousten ja sisällissotien kohdalla kovin helposti. Niitä selitettäessä aggressiovietin torjunta ilmenee viehtymyksenä paneutua asioiden rationaaliseen puoleen. Torjunta palvelee kansallisen identiteetin siistimistä, joka tukee paitsi vastenmielisten piirteiden unohtamista myös identiteetin harmoniaa.

Yleisinhimillinen ihmiskuva, joka liittää yksilön ihmiskuntaan tai lajiin, on jo sinänsä uhka kansallisesti rajoittuneelle ihmiskuvalle. Etenkin jos identiteetti on heikko ja uhanalainen, ilmenee helposti vieroksuntaa, joka kohdistuu sekä ihmisen mielen ja kulttuurin universaaleihin rakenteisiin että lajin biologisesta olemuksesta kumpuavaan viettirakenteeseen. Kun projektina on kansakunnan eheä kasvu, on identiteetin piiriin helppo sisällyttää kaikki se, mikä kuuluu elämää säilyttävän negentrooppisen vietin vaikutusalaan. Eros, joka luo olemassaolon alati kehittyvät muodot, on myös kansallisen rakentamisen hyvä henki. Sitä vastoin entrooppinen vietti, joka pyrkii hajottamaan kokonaisuuksia ja palauttamaan ne niiden alkuperäisiin epäorgaanisiin ainesosiin, on vaikea integroida kansalliseen identiteettiin. Ratkaisun tarjoaa se, että osa vietistä, jonka alkuperä on elollisen olennon uumenissa kääntyy ulospäin ja esiintyy hyökkäävyytenä ja tuhoamispyrkimyksenä. Viholliseen kohdistettu tuhoamisvimma on yleinen ja kohtalokas tapa. Tällaisesta viettienergioiden kanavoimisesta oli kysymys myös vuoden 1918 sodassa, kun punaiset tuhosivat luokkavihollista ja valkoiset kansakunnan vihollista.

Ollakseni lopuksi hyväuskoinen arvelen, että kansainvälistyminen, kansallisen identiteetin uudelleenkirjoittaminen ja vihan historiallisten kanavoimistapojen käsittely saattavat piirun verran viedä kulttuuri-ihmistä eteenpäin siitä dynaamisesta asetelmasta, joka kerta toisensa jälkeen laukeaa vihollisuuksina ja tuhoamisvimmana. Tiedän, että tämä on katteetonta optimismia, mutta uskon siihen johonkin uskoakseni.