"Tehtaiden kaunis kaupunki"

"Kun Tamperetta sanotaan Suomen Mancesteriksi, syntyy sellaiselle, joka ei ole Tampereella käynyt, helposti siitä väärä mielikuva. Tampere ei ole tehtaan savujen pimentämä, kivihiilenkuonan mustaama, synkkien tiiliseinien kaupunki, vaan valoisa, puhdas, kaunis kaupunki, "

todettiin Tammerkoski-lehdessä vuonna 1938. Tampere-seuran aloitteesta samana vuonna järjestetyn iskulausekilpailun päätavoitteena oli päästä eroon epäedulliseksi ja aikansa eläneeksi mielletystä "Suomen Manchester" -leimasta, jonka pelättiin karkottavan Tampereelta etenkin ulkolaisia turisteja. Ikään kuin evästykseksi kilpailua varten Tammerkoski-lehden "Mitä Tampereesta sanotaan"-palstalla nostettiin näkyvästi esiin mm. amerikkalaisen toimittajan luonnehdinta Tampereesta "Pohjolan valkeana Pittsburghina", liasta, noesta ja pölystä vapaana esikuvallisena tehdaskaupunkina.

Kilpailuun saapui 117 henkilön laatimana kaikkiaan 314 ehdotusta. Arvosteluraati pyrki löytämään iskulauseen, joka kuvaisi Tamperetta teollisuuskaupunkina, mutta ilmaisisi myös "sen erikoislaatuista luonnonkauneutta, samoinkuin ihmiskäden luomaakin kauneutta". Ehdotonta voittajaa raati ei ehdotusten joukosta löytänyt ja siksi ensimmäinen palkinto jätettiin jakamatta. Parhaana iskulauseena palkittiin toisen sijan saanut maisteri Juuse Laijärven ehdotus "Tehtaitten kaunis kaupunki". Myös monissa muissa ehdotuksissa ylistettiin kaupungin kauneutta ja puhtautta: "Suomen puhtain tehdaskaupunki", "Maailman puhtain teollisuuskaupunki", "Valkoisen hiilen valoisa kaupunki", "Savuttoman voiman kaupunki" ja "Tehdaskaupunki ilman savua ja nokea" olivat osa kilpailun satoa.

Iskulauseet antoivat ymmärtää, että kaupunki oli poikkeuksellisella tavalla onnistunut välttämään tehtaiden mukanaan tuomat ympäristöhaitat. Vaikka Tampere ei ulkomaisten tehdaskaupunkien tapaan ollutkaan paksun savuverhon peitossa, niin on ilmeistä, että täysin haitattomia eivät Tampereenkaan tehtaanpiiput olleet. Kaupungin terveyslautakunnalle valitettiin liki vuosittain savusta, noesta ja kärystä, jotka aiheuttivat tehtaiden lähellä asuville päänsärkyä ja pahoinvointia. Asutuksen laajentuessa ja kerrostalojen yleistyessä ongelmat kärjistyivät, kun joidenkin tehtaiden piiput ylsivät vain asuintalojen ylimpien ikkunoiden tasolle. Piippujen jatkaminen olikin ratkaisu, jolla ongelma tavallisesti saatiin pois päiväjärjestyksestä.

Erityisesti kenkätehtaitten polttamat nahanjätteet ja saippuatehtaan käry aiheuttivat päänvaivaa kaupungin terveysviranomaisille 1920- ja 1930-luvuilla. Tehtaita vaadittiin lopulta Korkeimman hallinto-oikeuden vahvistaman sakon uhalla vähentämään päästöjään, mutta pysyvää parannusta ongelmaan ei oikeusteitsekään saatu. Tehtaiden näkökantaa kuvastaa hyvin Oy Pyynikin tehtaiden vastaus Työväen asunto-osakeyhtiön vuonna 1935 lähettämään kirjelmään, jossa valitettiin tehtaan piipusta laskeutuvan noen likaavan katot, seinät, pyykin ja tekevän tuulettamisen mahdottomaksi. Tehtaan vastauksessa todettiin, että yhtä hyvin voitiin vaatia asunto-osakeyhtiön purkavan talostaan kerroksia tai maksavan piipun mahdollisen korottamisen, sillä:

"Sitä tosiasiaa, että Tampereesta on tullut tehdaskaupunki emme voi auttaa (...) Savupiiput käsittääksemme onkin välttämätön paha tehdaskaupungille - ulkolaisiin tehdaskaupunkeihin verrattuna kuitenkin meille vielä onneksi pieni paha - mutta nousevan tehdakaupungin asujamisto saa varmaankin varustautua vastaanottaamaan yhä uusia savupiippuja ja niistä tupruavia savuja."

Tehtaiden savupiiput olivat "välttämätön pieni paha", mutta ne olivat myös kaupungin vaurauden lähde ja samalla kaupunkikuvallisena elementtinä oiva matkailuvaltti.