Orpous kansalaissodan seurauksena

Kansalaissodan vielä jatkuessa huhtikuun alussa 1918 sosiaaliviranomaiset havaitsivat, että sodan jälkeen yhden vaikean yhteiskunnallisen ongelman tulisivat muodostamaan sodan seurauksena orvoiksi jääneet lapset, joista suurin osa oli punaisten lapsia. Tilanteen vakavuudesta kertoo se, että jo 6.5.1918 senaatti asetti komitean selvittämään ja organisoimaan näiden ns. sotaorpojen huoltoa.

Punaorpojen määrä Tampereella

Tampereella orvoksi jääneitä lapsia oli noin 500. Heitä ryhdyttiin pian kutsumaan punaorvoiksi, vaikka sosiaaliministeriön käyttämä virallinen nimitys oli sotaorpo. Sosiaaliministeriön tilastoinnissa sotaorvoiksi luettiin alle 15-vuotiaat lapset ja nuoret, joiden isä oli kuollut taistelussa, ammuttu, kuollut vankileirillä tai kadonnut. Tamperelaisten orpojen määrä kohosi lähelle 600, jos punaorpouden ikärajaksi määritettiin 18 vuotta. Koko maassa kansalaissodan seurauksena jäi orvoksi noin 15 000 lasta, ja näistä punaisten lapsia oli noin 90 prosenttia. Suomessa arvioitiin vuoden 1918 loppupuolella ja vuoden 1919 alussa olevan noin 25 000 yhteiskunnan apua tarvitsevaa lasta. Tässä olivat mukana myös punavankien lapset.

Täysorpoja ja puoliorpoja

Kansalaissodan jälkeen huoltajan menettäneissä perheissä ongelmana oli se, että perheen äidin oli yksin vastattava toimeentulosta. Vuonna 1918 täysorpoja tamperelaisista punaorvoista oli 23. Noin 500 punaorvosta yli puolet oli perheistä, joissa oli vähintään kolme tai neljä alaikäistä lasta. Enemmistö tamperelaisorvoista sai olla koko lapsuuden omassa kodissaan äitinsä ja sisarusten kanssa. Tamperelaisorvoista 81 lasta oli jossain vaiheessa lastenkodissa ja 51 lasta oli sijaiskotihoidossa. Monen kohdalla lastenkotivaihe oli hyvin lyhyt, ja kesti vain muutaman kuukauden. Sama koski myös sijaiskotihoitoa.