Teksti: Jouko Jaakkola

Sosiaali- ja terveystoimi

Sosiaalisen huoltotoiminnan alalla 1900-luvun alku oli murrosaikaa. Vanha vaivais-nimi alkoi jäädä pois käytöstä ja vaivaishoidon sijasta ryhdyttiin puhumaan köyhäinhoidosta. Yksi suurimmista edistysaskelista oli huutolaisjärjestelmästä luopuminen. Edellisen vuosisadan loppuvuosina Tampereella oli päätetty lopettaa ns. vaivaishuutokaupat, ja vaivaishoidon esimies oli alkanut tehdä hoitosopimukset tapauskohtaisesti kansliassaan. Elätehoidon tarkastajan viran perustaminen seuraavana vuonna mahdollisti sijoituskodeissa hoidettujen lasten hoidon valvonnan.

Avohuoltoa eli kotiavustusta varten otettiin Tampereella käyttöön ns. Elberfeldin järjestelmä. Siitä oli puhuttu vuodesta 1895 lähtien, mutta sen mukaiset köyhäinhoidon uudet ohjesäännöt saatiin vahvistettua vasta 1908. Kaupunki jaettiin aluksi 15 piiriin, joista kunkin johtoon nimettiin piirimies. Kussakin piirissä oli enintään 15 kaitsijakuntaa, joista jokaisessa oli yksi kaitsija huolehtimassa enintään neljästä avunsaajaperheestä. Sekä piirimiehet että kaitsijat olivat palkattomia luottamushenkilöitä.

Elberfeldin järjestelmän mukainen avohuolto päästiin aloittamaan Tampereella vuoden 1909 alusta. Perustettuihin 15 piiriin tuli kaikkiaan 215 kaitsijaa. Kaitsijat olivat pääosin sivistyneistöön kuuluvia "rouvia" ja "neitejä", jotka toimivat aktiivisesti kaupungin kahdessa naisyhdistyksessä. Järjestelmä toimi siten, että kaitsija tutki avunhakijan huollontarpeen ja lähetti tämän sekä oman toimenpide-ehdotuksensa köyhäinhoidon kansliaan. Kanslian esimies teki päätöksen joko itse tai antoi tehtävän piirijohtajan ja kaitsijoiden muodostaman piirikokouksen ratkaistavaksi. Päätöksen vahvisti vaivaishoitohallitus. Myönnetyt avustukset toimitettiin piirimiesten välityksellä kaitsijoille, jotka jakoivat ne avuntarvitsijoille. Elberfeldin järjestelmän käytössä koettiin monenlaisia ongelmia. Se oli joka tapauksessa ennakkoluuloton kokeilu, jossa julkinen ja yksityinen taho olivat uudenlaisessa yhteistyössä. Järjestelmä oli käytössä Tampereella 1920-luvun alkuun saakka.

Koukkuniemen vaivaistalon päärakennus 1900-luvun alussa. Kuvaaja tuntematon, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Vaikka vaivaisen sijasta alettiin puhua köyhästä, Tampereen Koukkuniemen laitoksesta käytettiin vuoteen 1918 saakka vaivaistalon nimeä. Itse laitos alkoi kuitenkin muuttua jo aiemmin. Lapset pyrittiin 1890-luvulta alkaen erottamaan muiden hoidokkien joukosta. Erillisen lastenkodin perustamisessa koettiin aluksi vaikeuksia, mutta vähitellen lastenhuoltotyö alkoi muotoutua omaksi työsarakseen. Myös sairaat koetettiin erottaa muista hoidokeista. Koukkuniemen sairasosastosta tuli vuonna 1896 kunnallissairaala ja mielisairasosastosta vuonna 1900 kunnallismielisairaala. Sairaalat erotettiin vuonna 1903 vaivaishoitohallituksen alaisuudesta ja siirrettiin tällöin perustetun sairaalain hallituskunnan alaisuuteen.

Koukkuniemen kunnallisten sairaaloiden ohella Tampereen sairaalalaitosta täydensivät jo 1848 perustettu ja 1910 Kalevankankaalta uudet tilat saanut yleinen sairaala, 1893 avattu synnytyslaitos ja kaksi vuotta myöhemmin aloittanut kulkutautisairaala. Näiden julkisten laitosten lisäksi perustettiin 1894 sairaala Finlaysonin puuvillatehtaan yhteyteen, ja 1899 kaupunkiin saatiin yksityinen sairaala. Vuonna 1900 Tampereella toimi kaikkiaan kahdeksan sairaalaa tai sairaalan osastoa, joissa hoidettiin yhteensä 1668 potilasta.

Vaivaistalon henkilökuntaa ja hoidokkeja ryhmäkuvassa vuonna 1900. Vaivaishoidon esimies Oskar Lindström oikealla, edessä makuulla vaivaistalon isännöitsijä K.A. Korpinen. Kuvaaja tuntematon, Tampereen museoiden kuva-arkisto.

Lääkäripulakin alkoi hellittää. Vuonna 1896 kaupungin palvelukseen otettiin kahden kaupunginlääkärin rinnalle kaksi köyhäinlääkäriä, joista tuli myöhemmin aluelääkäreitä. Kaikkiaan Tampereella toimi vuonna 1900 14 lääkäriä. Myös muun sairaanhoitohenkilökunnan määrä kasvoi. Vuonna 1889 palkattiin ensimmäinen kiertävä sairaanhoitaja ja kuusi vuotta myöhemmin kiertäviä pestattiin kolme lisää. Kätilöitä kaupungissa oli vuosisadan vaihteessa yhteensä 26, joista viisi oli kaupungin palkkaamia.

Mielisairaita hoidettiin kunnallisen mielisairaalan ohella Hämeenlinnan lääninlasaretissa ja vuosisadan vaihteessa avatussa Pitkäniemen keskuslaitoksessa. Silti mielisairaiden hoitopaikoista oli huutava pula. Tilannetta pyrittiin korjaamaan erikoisella tavalla. Kaupunki perusti vuonna 1907 mielisairassiirtolan maaseudulle, aluksi Suoniemelle, josta laitos siirrettiin vuoden kuluttua Hämeenkyrön Mahnalaan. Siirtola toimi keskuksena, jossa hoidettiin vain osa potilaista osan ollessa sijoitettuna ympäristön maalaistaloihin. Potilaiden kokonaismäärä oli 30:n vaiheilla.

Terveydenhoidon tarkastusasema Tampereelle perustettiin vuonna 1893, jolloin valtuusto myönsi määrärahan vakinaisen terveydenhoidon tarkastajan ja kahden terveyspoliisin palkkaamiseen. Aseman nimi muuttui vuonna 1907 elintarpeiden tarkastusasemaksi.

Kirjallisuutta:
Ignatius, Nina, Kurjuuden kuvia. Kansan Lehden suhtautuminen kunnalliseen köyhäinhoitoon 1906-1917. Suomen historian pro gradu -tutkielma Tampereen yliopistossa 1998.
Jaakkola, Jouko, Tampereen vaivaishoitohallinnon kehitys vuoteen 1917. Teoksessa Tampere - Tutkimuksia ja kuvauksia VIII. Tampere 1984.
Jaakkola, Jouko & Kaarninen, Mervi & Markkola, Pirjo, Koukkuniemi 1886-1986. Sata vuotta laitoshuoltoa Tampereella. Tampere 1986.
Jaakkola, Jouko, Vaivaisten holhouksesta orastavaan hyvinvointiin. Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen ensimmäinen vuosisata. Teoksessa Tampereen kaupungin Sosiaali- ja terveystoimi 150 vuotta. Tampereen kaupungin sosiaali- ja terveystoimen julkaisuja 5/1997. Tampere 1997.
Pitkäjärvi, Timo, Köyhäinhoidosta väestövastuuseen. Tampereen kaupungin terveydenhuollon muutoksia ja haasteita. Teoksessa Tampereen Lääkäriseura ry. 90-vuotias. Vammala 1989.
Savolainen, Tiina, Elätehoito ja elätehoitoon annettujen lasten vaiheet 1800- ja 1900-luvun vaihteen Tampereella. Suomen historian pro gradu -tutkielma Tampereen yliopistossa 1996.