Turvattomat lapset

Turvattomina lapsina pidettiin alle 16-vuotiaita lapsia, joiden huoltajat eivät kyenneet ilman yhteiskunnan apua takaamaan heille riittävää elatusta. Usein turvattomat lapset olivat yksinhuoltajaperheiden, siis leskien tai aviottomien äitien lapsia. Vaivaishoidon varaan perheen saattoi ajaa myös 1800-luvun lopun uusi ilmiö, kausityöttömyys. Yleisiä vaivaisavun myöntämisen perusteita olivat orpouden lisäksi vanhempien sairaus ja perheen sosiaaliset ongelmat, lähinnä alkoholismi. Köyhäinhoidon varaan joutuessaan lapset joutuivat myös vaivaishoitohallituksen isäntävallan alaisiksi.

1800-luvun jälkipuoliskolla tamperelaisia syntyi vähemmän kuin ennen, mutta toisaalta perheiden keskikoko kasvoi, kun lapsikuolleisuus aleni. Ensimmäinen elinvuosi oli työläisperheen lapselle kohtalokkain. Lasten yleisimpiä kuolinsyitä olivat ulostus- ja kuumetaudit sekä keuhkotauti ja rokot. Lasten mahdollisuus pitää molemmat vanhempansa kasvoi vuosisadan loppua kohti, kun myös vanhempien kuolleisuus aleni. Perheiden oli vaikea tulla toimeen ilman äitiä. Jos perheenisä jäi leskeksi, hän avioitui usein uudelleen - yleensä ensimmäistä kertaa avioituvan naisen kanssa. Toisaalta leskiäidin yksin huoltamat perheet olivat yleisiä. Työläismiesten palkka oli naisten palkkaa huomattavasti korkeampi, sillä miesten katsottiin kantavan päävastuun perheen elättämisestä. Leskiäiti joutuikin usein käymään useassa eri työssä yhtä aikaa, ja myös lapset osallistuivat työllään tulojen hankkimiseen. Suuri osa leskistä sai työtulojensa lisäksi kunnan vaivaisapua.

Juhannuskylän lapsia, 1900, Vapriikin kuva-arkisto.

Vuonna 1885 alle 7 % koko maan lapsista oli aviottomia. Tampereella osuus oli lähes 15 %. Yleisin rangaistukseen johtanut rikos Tampereella 1800-luvun loppupuolella oli salavuoteus eli avioliiton ulkopuolinen sukupuoliyhteys. Tampereen keskimääräistä korkeampi avioton syntyvyys johtunee kaupungin työpaikkojen naisvaltaisuudesta. Kaupungistumisen ja teollistumisen, erityisesti yötyön tekemisen, uskottiin heikentävän varsinkin naisten siveellisyyttä. Hämeen maaseudun piikojen keskuudessa aviottomat lapset olivat tosin huomattavasti yleisempiä kuin tamperelaisilla työläisnaisilla

Aviottomalla lapsella oli oikeudellinen suhde vain äitiinsä. Jos äiti pystyi näyttämään isän, tämä voitiin oikeudessa tuomita maksamaan elatusapua kunnes lapsi pystyi vääntämään myllyä tai lypsämään lehmää. Monin paikoin katsottiin lapsen pystyvän 7-vuotiaana hankkimaan elantonsa tällä tavoin. Köyhyydessä ja turvattomuudessa elävien lasten kohdalla nähtiin tärkeäksi panostaa ennaltaehkäisevään kasvatukseen. Aviottomien lasten kohdalla riski oli muita turvattomia suurempi, sillä heillä katsottiin olevan vielä huonot perintötekijätkin.

Aviottoman lapsen äidin oli lähes mahdotonta käydä töissä, joten oli tavallista antaa lapsi hoitoon joko vanhemmille tai vieraille maksua vastaan. Enemmistö aviottomista äideistä jatkoi työtään elättäen lasta, joka kuitenkin pian kuoli. Aviottomien lasten kuolleisuus oli hyvin korkea. Kun imeväiskuolleisuus yleisesti laski, Tampereella vielä vuosien 1896-1900 aviottomista lapsista kuoli alle vuoden ikäisinä yli 40 %. Aviottomat äidit eivät kyenneet huolehtimaan lapsistaan kovin hyvin, sillä heidän oli käytävä töissä. Toisaalta avioton lapsi oli häpeä ja saattoi sellaisena saada osakseen huonompaa hoitoa kuin aviolapsi. Vuonna 1898 Tampereen Naisyhdistys perusti Rongankadulle kaupungin ensimmäisen lastenseimen, joka oli tarkoitettu sekä yksinäisten äitien että palkkatyössä käyvien perheenäitien lapsille. Aluksi seimeen toivat kuitenkin lapsiaan vain aviottomat äidit. Seimeen mahtui noin kaksikymmentä pikkulasta.

Kaijakkamäen lapsia, kuvaaja I.K.Inha, 1900, Vapriikin kuva-arkisto.

Vaivaishuollon muotoja olivat laitoshoito, elätehoito sekä raha- ja tavara-avustukset. Elätehoitoon joutuneet ns. huutolaiset kaupattiin julkisella huutokaupalla vähimmän vaativalle hoidettavaksi. Vastineeksi elatuksestaan vaivaisen tuli tehdä työtä sijoituspaikassaan. 1870-luvulla huoltoa saavien määrä kasvoi niin, että vaivaishuutokauppoja alettiin pitää useammin kuin kerran vuodessa; ensin raatihuoneella ja myöhemmin myös kansakouluilla. Ne kestivät 3-4 päivää ja muistuttivat markkinoita. Jokainen elätteelle annettava tuotiin yleisön eteen arvioitavaksi. Huutokaupat kulkivat kansan suussa nimillä "täilautakunnan vuosikokous", "veronsyöjien huutokauppa" ja "vaivaisten paraati".

Elätehoito oli kaupungin vaivaishoidon tärkein muoto 1800-luvun lopulle saakka. 1870-luvulla elätteelle annettavien määrä laski, mutta alkoi jälleen kasvaa 1870-luvun jälkipuoliskon laman aikana. Vuonna 1882 Tampereen vaivaishoitohallitus pidätti itselleen oikeuden antaa vaivaisia hoitoon muillekin kuin vähiten vaativille. Kouluikäisille lapsille taloudellista apua annettiin vain sillä ehdolla, että lapset osallistuivat kansakouluopetukseen. Avustusten valvonta oli tiukkaa: isän juoppous saattoi olla syy evätä apu perheeltä, josta isä ei huolehtinut.

Julkiset vaivaishuutokaupat lopetettiin 1890-luvulla, ja palkattu päätoiminen vaivaishoidon esimies alkoi tehdä sopimukset suoraan toimistossaan. Koukkuniemen vaivaistalon valmistumisen jälkeen elätteelle annettiinkin lähinnä vain lapsia, jotka olivat joutuneet vaivaishoitoon vanhempiensa kuoleman, juoppouden tai välinpitämättömyyden takia. 1880-luvun puolivälissä Tampereen rouvasväenyhdistys perusti yksityisen lastenkodin turvattomille nuorille tytöille. Vuonna 1886 Koukkuniemen vaivaistaloon perustettiin lastenkoti, joka kuitenkin pian lakkautettiin.

Lähteet:
Andelin Reino, Lastensuojelun historiaa Tampereella. Ennen lastensuojelulautakunnan perustamista Tampereelle 1.4.1922. Tampereen kaupunki 1979.
Lahti Pauliina, Turvattoman lapsen asialla. Suomen historian Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto 2001.
Leisti Onerva, Lapsensa surmaaja. Suomen historian Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto 2003.
Markkola Pirjo, Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. SHS, historiallisia tutkimuksia 187, Helsinki 1994.
Rasila Viljo, Tampereen historia II. 1840-luvulta vuoteen 1905. Tampereen kaupunki 1984.
Sandelius Pirjo, Aviottoman äidin elämä ja asema. Suomen historian Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto 1996.
Savolainen Tiina, Elätelapsen elämänkaari. Suomen historian Pro gradu-tutkielma, Tampereen yliopisto 1996.
Vaivaishoitohallituksen pöytäkirjat, Tampereen kaupunginarkisto