Ammatillinen järjestäytyminen Tampereella vuosisadan vaihteesta vuoteen 1917

1900-luvun alussa Tampereen työväestön rakenne oli tehdastyöläis- ja naisvoittoinen. Vuosisata toi tullessaan uusia ammatteja, joiden lisäksi monipuolistumista ja erikoistumista tapahtui vanhojen ammattien sisällä. Huomattavaa oli palkkatyön lisääntyminen, joka johtui pitkälti tehtaiden vetovoimasta - yli 90% työntekijöistä oli 20- luvulle tultaessa palkkatyöläisiä. Myös palvelijoita siirtyi runsaasti palkkatyön piiriin muun muassa kauppoihin ja ravintoloihin. Palkkatyön yleistymisen kanssa samanaikaisesti iskivät myös ensimmäiset työttömyyskaudet heti 1900- luvun alussa ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan aikana. Ne toivat epävarmuutta työelämään, jota ei oltu samassa mielessä aiemmin koettu. Ammatillinen erikoistuminen vähensi "sekatyömiesten" määrää, vaikka "työmies" säilyikin yleisenä ammattinimikkeenä. Naisenemmistö Tampereella oli suurimmillaan 50 % eli jokaista yli 15-vuotiasta miestä kohden oli kaksi naista. 1900-luvun alussa naiset alkoivat työkennellä uusilla aloilla, palveluammatteissa, toimihenkilöinä ja käsityössä. Naisia alkoi toimia muun muassa leipureina ja räätäleinä.

Tampereen työväestö oli poikkeuksellisen nuorta. Tehtaiden kasvukausi toi mukanaan naimattoman 16-25 vuotiaan väen, Tampereelle vielä erityisesti tämän ikäluokan naisia. Ajatellen Tampereen työväestöä kokonaisuutena, sille oli leimallista naimattomien työntekijöiden hallitseva asema. 1900-luvun alussa naimattomuuden osuus kasvoi entisestään. Syynä tähän olivat jo mainittu työntekijöiden nuoruus, naisammattien lisääntyminen ja sitä kautta myös miespula - uudehkona ilmiönä naiset saattoivat myös itse valita elämän ilman aviopuolisoa. Naimattomuus riippui selkeästi myös ammatista. Eniten perheellisiä oli ulkotyöläisissä, vähiten taas tekstiiliteollisuuden naisten keskuudessa. Uudet ammattiryhmät, kuten palveluammatit, olivat myös korostuneesti naimattomien ammatteja.

Miesten ja naisten palkkaerot olivat 1900- luvun alussa suuret. Karkeasti ottaen ammattimiesten palkat alkoivat siitä, mihin naisten palkat päättyivät. Palkkaukseen vaikuttivat myös ikä ja ammattitaito. Toimeentulorakenteeltaan työväestö oli kuitenkin hyvin yhtenäinen, eivätkä palkkaerot jakaneet työväkeä sosiaalisesti eri ryhmiin. Suurin osa työväestöstä oli toimeentulevia, eli palkalla pystyttiin kattamaan välttämättömät elinkustannukset. Vain n. 5 % työläisistä oli yleisesti laskettavissa köyhiksi 1900-luvun taitteessa. Toisaalta työläisten voidaan katsoa olleen köyhiä esimerkiksi Tampereen keskiluokkaan verrattuna.

Teollisuustyössä työtahti lisääntyi, kontrolli tiukkeni ja vaatimukset kasvoivat. Toisaalta työaika lyheni 1900- luvun taitteessa (1904 yleinen työpäivän pituus oli 10 tuntia, kun vastaavasti 1880 11-12 tuntia), lapsityön vähentyessä samanaikaisesti. 1800- luvun lopun ja 1900- luvun alun keskeinen työväenkysymys oli 8 tunnin työpäivän vaatimus. Lisäksi vaadittiin parempaa palkkaa, joka yhdessä lyhyemmän työajan kanssa lisäisi työläisten terveyttä ja mahdollisuutta sivistykseen. Työväenkysymyksen perimmäisenä syynä nähtiin väen jakaantuminen omistaviin ja omistamattomiin - toisin sanoen kyse oli ristiriidasta työn ja pääoman välillä. Työntekijä ei sinällään hyötynyt työnsä tuloksista lukuun ottamatta palkkaa, vaan voitto jäi sille, joka omisti tuotantovälineet. Kun kunnallinen äänioikeus oli sidottuna varallisuuteen, jäi suurin osa työläisistä päätöksenteon ulkopuolelle. Työläisten suuri joukko oli täten syrjässä yhteiskunnan toiminnasta.

Virikkeet joukkojärjestäytymiseen eivät tulleet yksin työstä tai työelämän muutoksista vaan osansa oli sosialistisen ideologian leviämisellä ja työväen luokkatietoisuuden synnyllä. Pertti Haapalaa lainaten: "Kun porvarillinen reformismi oli opettanut, että työ on miehen kunnia, työväenliike opetti, että se on niin suuri kunnia, että työmiehen on päästävä myös sen omistajaksi". Ammatillinen järjestäytyminen alkoi työväenyhdistystoiminnan rinnalla ja liittyi kiinteästi työväenliikkeeseen.

Santalahden paperitehtaan työläisiä 1898. Kuva Tampere-Seura / lahj. Esko ja Lea Katajisto.

Ensimmäiset ammattiyhdistykset

Ammattiyhdistyksen käsite oli pitkään moniselitteinen, sillä 1890- luvulle saakka sillä tarkoitettiin elinkeinoyhdistysten alaosastoja, jotka olivat yksinomaan työnantajien järjestöjä. Työntekijöiden ammatillinen järjestäytyminen oli kuitenkin ollut keskustelussa esillä jo pitkään. Wrightilaisen työväenliikkeen keskeinen toiminta-ajatus oli ollut työntekijöiden ja työnantajien yhteistyö. Tämä ei kuitenkaan edistynyt elinkeinoyhdistyksissä teoiksi, joka johti ammattiyhdistystoiminnan viriämiseen toista kautta.

Tampereella työväenyhdistys pyrki aktivoimaan ammatillista järjestäytymistä. Ensimmäisenä ammattiosastoksi järjestäytyivät maalarit talvella 1890. Osasto oli työnantajien ja - tekijöiden yhteinen ja kuului alaosastona Tampereen työväenyhdistykseen. Alku oli kuitenkin hankala ja osasto lakkautettiin jo 1890. Vuodesta 1890 toimi myös suutarien ammattiosasto, joka jäi henkiin. Ensimmäisten osastojen ongelmana oli se, etteivät läheskään kaikki ammatin edustajat liittyneet tai tukeneet ammattiyhdistystoimintaa. Edellä kuvattu työväenliikkeen politisoituminen kuitenkin muutti tilannetta. Uudessa vaiheessa osa jo lopettaneista osastoista järjestäytyi uudelleen ja Tampereelle syntyi myös uusia osastoja. Esimerkiksi ulkotyöväenyhdistyksen yhteyteen syntyivät kirvesmiesten, uunintekijäin ja kivimiesten osastot. Myös työväenyhdistyksen alaisuuteen syntyi useita käsityöläisten ja metallialan osastoja, näistä merkittävimpänä kone- ja metallityöväenosasto, johon muut metallialan osastot myöhemmin sulautuivat.

Ammattitaitoisia metallityöntekijöitä lukuun ottamatta tehdastyöläisten mahdollisuudet ammatilliseen järjestäytymiseen olivat huonommat kuin käsityöläisten. Tehdastyöväen alhainen ammattitaito, helppo korvattavuus, keskinäinen kilpailu, isäntävaltainen suhde tehtaaseen sekä yhteisten kokemusten ja perinteiden puute olivat konkreettisia esteitä yhteistoiminnalle. Tampereella nämä piirteet näkyivät erityisen selvästi naisvaltaisessa kutomateollisuudessa, jossa järjestäytyminen käynnistyi kaikkein hitaimmin. 1900- luvun alussa oli "päästy vauhtiin", sillä kutomoalan ammattiosastoja, kuten ompelijoiden ammattiosasto, perustettiin. Alkuvaiheen ammattiyhdistystoiminnassa oltiin epävarmoja toimintatavoista ja - periaatteista, yhtenäistä linjaa etsittiin vielä. Lisäksi järjestäytymisinnostus oli aluksi laimeaa. Näissä yhdistyksissä opittiin kuitenkin järjestöelämän käytäntöjä, jotka olivat tarpeen myöhemmässä vaiheessa.

Ammatillisesti järjestäytyivät ensin siis ennemminkin käsityöläisiksi luettavissa olevat ammattiryhmät, kuten suutarit tai maalarit. Tähän yhtenä syynä voidaan nähdä kyseenomaisten ammattien itsenäisyys tehdastyöläisiin verrattuna. Tehtaissa työntekijöihin vaikutti vielä vahvasti työantajan isäntä asema, jota hieman arkaillen lähdettiin kyseenalaistamaan. Naisten kohdalla tämä voidaan nähdä vielä selvemmin, sillä ajan naiset eivät olleet poliittisesti ja yhteiskunnallisesti tasavertaisessa asemassa miehiin nähden, vaikka naisten järjestäytyminen ja vaatimukset aseman parantamiseksi nostivatkin päätään. Lisäksi vaikuttivat miesten taholta naisiin kohdistuvat "alentavat" asenteet, huomautettakoon tosin, että kaikki naisetkaan eivät pitäneet itseään tasaveroisina miesten kanssa. 1900- luvun taitteessa asenteet alkoivat kuitenkin muuttua eikä työnantajia nähty enää ehdottomina auktoriteetteina.

Maalareita taukopaikallaan vuonna 1902. Kuva Tampere-Seura / Atlinin perikunta.