K. L. Kulo:

Puolustimme Tamperetta

"Nyt hyökkäävät valkoiset juuri peltoa pitkin. Osa syöksyy suoraan asemalle. Siellä tempasi jo joku asemahuoneen oven auki ja painuu sisään. Saa nähdä kuinka tässä käy." Nämä sanat olivat Oriveden aseman komisaarin, asemamies Hakalan viimeiset antaessaan tämän kirjoittajalle puhelimella tiedonantoa valkoisten hyökkäyksestä Orivedelle maalisk. 18 p:n aamuna 19l8. Sen jälkeen kuului enää raskaita juoksuaskeleita, huutoa, hälinää ja laukaus. Se oli merkki siitä, että rohkea ja uskollinen työväenliikkeen taistelija oli antanut elämänsä aatteensa puolesta.

Valkoisten hyökkäys Orivedelle oli punaisille yllätys. Tosin olivat taistelut Längelmäellä johtaneet punaisten perääntymiseen, mutta silti ei uskottu valkoisten vielä voivan tunkeutua Orivedelle asti. Hyökkäys lyötiin kyllä takaisin panssarijunamme ja etupäässä Tampereen rautatieläisten punakaartin voimin, mutta se osoitti, että Lylyn rintama oli vaarassa ja taistelu tulisi siirtymään Tamperetta kohti.

Lylyn pullonkaulan vaarallisuudesta oltiin punaisten puolella täysin selvillä. Monissa neuvotteluissa asiaa pohdittiin. Varsinkin Längelmäen suunnalta oli vaara todella vakava. Jotta vihollinen ei saisi tilaisuutta keskittää sinne liian paljon joukkoja, päätettiin käydä hyökkäämään Lylystä Vilppulaa kohti. Niin tehtiin, mutta samoihin aikoihin oli myös vihollinen järjestänyt joukkonsa etenemään. Tapahtui lyhyt mutta raju yhteenotto. Se päättyi punaisten tappioon, ja sitä seurasi yleinen perääntyminen, joka jatkui keskeytymättä Tampereelle asti.

Jo paria päivää ennen Lylyn rintaman luhistumista olivat Kurun rintamalla olleet punaisten joukot yllättäen jättäneet asemansa ja lähtivät perääntymään Tampereelle. Tämän perääntymisen syynä oli enemmänkin jonkinlainen sotaväsymys kuin vihollisen toimenpiteet. Se nähtiin, kun Tampereella sijainneen esikunnan määräyksestä joukko ratsumiehiä lähetettiin ottamaan selvää tilanteesta Kurun rintamalla. Nämä etenivät Kuruun saakka ja havaitsivat punaisten jättämät asemat tyhjinä. Valkoiset eivät olleet ilmeisesti selvillä tilanteesta ja olivat pysyneet omissa asemissaan.

Kurun ja Lylyn rintamien luhistumisen jälkeen oli myös Näsijärven itäpuolella, Ruovedellä; taistelleiden punakaartilaisjoukkojen vetäminen taaksepäin välttämätöntä. Nekin perääntyivät keskeytyksettä Tampereelle.

Näin kerääntyi Tampereelle tuhansittain eri rintamaosilta perääntyneitä punakaartilaisia. Ne olivat olleet monissa ankarissakin yhteenotoissa ja osoittaneet taisteluissa esim. Längelmäellä erinomaista sitkeyttä ja urhoollisuutta. Mutta nyt, perääntymisen tapahduttua, ne olivat katkeria, väsyneitä, nälkäisiä. Ja pahinta kaikesta oli se, että ne olivat kadottaneet luottamuksensa päällikköihin, jotka tosin olivat niiden itse valitsemia. Oikea huhujen, väärien syytösten ja tarkoituksellisesti levitettyjen valheiden myrsky pääsi leviämään joukkojen keskuuteen. Koko puolustus oli täysin hajalla ja maalisk. 19-21 päivien aikana valkoiset olisivat voineet marssia Tampereelle vastarintaa kohtaamatta. Mutta kehnosti hoidettiin asioita valkoisellakin rintamaosalla - ei osattu sielläkään käyttää tilannetta oikein. Viivyteltiin tärkeät päivät ja se tuli valkoisillekin erittäin kalliiksi.

Tampereen rautatieläisten johto joutui varsinkin kuljetus- ja tiedoitusvälineistä johtuen olemaan mitä läheisemmässä kosketuksessa Lylyn rintamalla olevaan punaisten esikuntaan. Se toimi eräänlaisena yhdyssiteenä Tampereen yleisesikunnan ja Lylyn esikunnan välillä. Kun punaisten rintama maalisk. 18 pnä Lylyssä murtui ja alkoi yleinen vetäytyminen, vaikutti rautatieläiskunta mitä tehoisammin vetäytymisen onnistumiseen. Sen toimesta lähetettiin panssarijuna huolehtimaan peräytyvien joukkojen turvaamisesta ja räjäytysryhmät vaikeuttamaan valkoisten etenemistä rautatietä pitkin. Tällöin tuli erityisesti näkyviin, millainen merkitys on järjestykseen ja kuriin tottuneella työläisryhmällä. Kun rintaman luhistuminen oli tapahtunut ja Tampereella ja Lylyssä toimineet punakaartin esikunnat hajosivat, siirtyi aivankuin luonnostaan rautatieläisten johdolle mitä tärkeimpiä sotilaallisluontoisiakin tehtäviä. Mainittakoon näistä erikseen yritys pelastaa Aitolahden ja Suinulan aseman välillä sijaitseva strategisesti tärkeä Nurmen mäki joutumasta valkoisten käsiin. Siinä tarkoituksessa onnistui rautatieläisten johtajille saada taivutetuksi mm. Kokon päällikkyydessä toimivat helsinkiläiset nuorisokomppaniat 21 pnä maalisk. lähtemään Suinulaan, torjumaan valkoisten sitä vastaan aloittamaa hyökkäystä. Mutta jo ennen kuin mainitut komppaniat saapuivat Suinulaan, olivat kenraali Wetzerin komentamat valkoiset joukot ottaneet mainitun aseman haltuunsa. Kokon joukot suorittivat hyökkäyksen ja saivat Suinulan takaisin, mutta väin muutamaksi tunniksi, sillä taistelun jatkuessa oli Kokon peräännyttävä joukkoineen Kangasalan asemalle asti. Sinne hän sijoittui rauhallisesti odottamaan tapausten kehitystä. Sillä aikaa jatkoivat valkoiset maanteitse etenemistään Kangasalan kirkonkylää kohti, joka sijaitsee noin 6 km päässä asemalta. Sitä puolustaneet heikot punaisten voimat lyötiin ja tämä tärkeä paikka, josta suora maantieyhteys johti, paitsi Tampereelle, myös Tampereen eteläpuolella sijaitsevalle Lempäälän asemalle, joutui maalisk. 22 pnä valkoisten käsiin. Kangasalalta jatkoivat valkoiset etenemistään kohti Vehmaisten asemaa, joka sijaitsee Tampereen ja Kangasalan välillä.

Kangasalan kirkonkylän menetyksestä tiedoitettiin Kangasalan asemalle asettuneille Kokon joukoille, ja kehoitettiin niitä vetäytymään Vehmaisiin. Siihen Kokko ei suostunut, vaan monista kehoituksista huolimatta pysyttäytyi itsepäisesti Kangasalan asemalla, selittäen, ettei hänellä siellä ole mitään hätää. "Lahtareita ei näy täällä, eikä niitä ole edes Ruutanan pysäkillä."

Mutta maanteitse jatkui valkoisten hyökkäys, ne saapuivat Vehmaisiin ja puhelinlinjojen taittuminen osoitti, että myös rautatieasema oli joutunut niiden käsiin. Se merkitsi sitä, että Kangasalan asemalla olevat Kokon joukot olivat satimessa ja niiden menetystä pidettiin jo varmana.

Silloin tapahtui maaliskuun 23 päivää vastaan yöllä merkillinen tapaus. Punaisten Messukylän suunnalle sijoittuneet joukot tiedoittivat ankaraa taistelua käytävän valkoisten linjojen takana Vehmaisten vaiheilla. Seuraava tiedoitus ilmoitti siellä olevan tulossa "pimeän junan", jonka ympärillä käydään ankaraa taistelua. Ennenkuin asia täysin selvisi Messukylässä oleville punaisille, porhalsi juna jo punaisten linjoille. Ansaa peläten suhtautuivat punaiset "pimeään junaan" aluksi epäilevästi, mutta pian selvisi, että Kokon joukot sillä olivat junansa kanssa raivanneet tien itselleen läpi valkoisien linjojen. Menetykset olivat suuret. Niissä läpimurtotaisteluissa haavoittui vaikeasti mm. vasemmistolaisessa työväenliikkeessä myöhemmin hyvin tunnettu toveri Väinö Vuorio. Mutta Tampereelle Kokon joukot joka tapauksessa saapuivat ja jatkoivat siitä matkaa Lempäälään, estääksensä sen joutumisen Kangasalalta hyökkääville valkoisille. Nämä väsyneet joukot eivät siinä onnistuneet ja niin joutui Tampere etelänkin puolelta piiritetyksi.

Punaisten yleisesikunnan Tampereella muodostivat rintamien kukistumiseen asti Eino Rahja, E. Vasten, E. Hyrskymurto ja K. M. Evä. Näistä Evä siirtyi jo maaliskuun puolivälissä Venäjälle ja muut esikunnan jäsenet Helsinkiin, joukkojen peräännyttyä Tampereelle. Niin olivat Tampereen joukot ilman ylintä johtoa. Silloin saapuivat Tampereelle Helsingistä toverit Yrjö Sirola ja O. V. Kuusinen. Kuusisen aloitteesta järjestettiin Tampereen teatteritalossa maalisk. 22 pnä kaupungissa olevien punakaartilaisjoukkojen päälliköiden ja edustajain kokous. Tällä kokouksella oli Tampereen puolustukselle ratkaiseva merkitys. Puolustusjoukkojen johto uudistettiin kokonaisuudessaan. Ylipäälliköksi valittiin Hugo Salmela ja hänen avukseen 3-henkinen esikunta (diktatorio), johon tulivat V. Lehtimäki, Vesula ja allekirjoittanut. Samalla päätettiin, että Messukylän suunnalla olevien joukkojen ylimpänä päällikkönä tulisi toimimaan V. Lehtimäki, kalustosta ja reservissä olevan miehistön sijainnista huolehtisi Vesula, ja allekirjoittanut hoitaisi ylipäällikön tehtäviä yhdessä Salmelan kanssa. Laadittiin nopeasti ensimmäinen puolustussuunnitelma, ja annettiin kaupungissa oleville punakaartilaisjoukoille kehoitus saapua seuraavana aamuna Teknilliseen opistoon sijoitetun esikunnan luo. Esikunnan uudistaminen nostatti joukoissa uutta innostusta ja niin saatiin aamulla koolle 4.500 miestä, jotka välittömästi määrättiin eri rintamanosille. Tähän miesvahvuuteen eivät sisältyneet Pispalan rintamalla Aatto Koivusen päällikkyyden alaiset joukot, joiden vahvuus nousi noin 500 mieheen, joten kokonaisvahvuus oli noin 5.000 miestä. Taisteluiden painopisteen oletettiin tulevan Messukylän Takahuhdin kylään. Siitä syystä sijoitettiin sinne tamperelaisten punakaartilaisjoukkojen lisäksi Pietarin suomalainen punakaartilaiskomppania Vähön ja Uotisen johdolla. Messukylän kirkonkylän ja siitä etelään olevan alueen puolustus joutui helsinkiläisille punakaartilaisjoukoille, joiden päällikkönä oli Hilden ja Järvensivun-Hatanpään suunnan puolustus Tampereen rautatieläisten punakaartilaisjoukoille, joiden päällikkönä oli J. Meriö. Kaupinojan metsäalueen puolustus jätettiin Liedon ja Maarian punakaartilaisille, joiden päälliköiden nimet eivät ole muistissani.

Samaan aikaan suoritettiin aseistuksen ja varastojen tarkastus. Kävi selville, että punaisilla oli käytettävissä 32 tykkiä ja 1.000 tykin ammusta, 70 kuularuiskua, noin 6.000 kivääriä ja varastossa 1 miljoona kiväärin- ja konekiväärinammusta.

Tällaisin voimin ja tällaisin aineellisin edellytyksin alkoi sitten sitkeä taistelu Tampereen omistamisesta, joka päättyi vasta huhtik. 6 p:n aamuna.

Oletuksen mukaan joutuivat Takahuhdin kylään sijoitetut punakaartilaisjoukot ensinnä kireälle koetukselle. Niitä vastaan kävi maalisk. 23-24 p:n välisenä yönä hyökkäämään 4 komppaniaa Vöyrin sotakoulun joukkoja. Monet aikaisemmat menestykset olivat ilmeisesti tehneet valkoiset varomattomiksi. Ja ilmeisesti niillä ei myöskään ollut oikeata kuvaa uudesta tilanteesta punaisten puolella. Tietämättömiä ne myöskin olivat siitä, että saivat vastaansa juuri Pietarin suomalaiset punakaartilaiset. Nämä paljon kokeneet taistelijat huomasivat heti vöyriläisten typeryyden ja pitivät yllä heikkoa tulta siihen saakka, kunnes vöyriläiset olivat riittävän lähellä. Mutta silloin alkoikin verisauna, jollaista ainakaan vöyriläiset eivät olleet aikaisemmin kokeneet. Miestä kaatui lujasti tantereelle, niiden mukana pataljoonan päällikkö, ja muut perääntyivät sellaisen kauhun vallassa, ettei niitä eräiden valkoisten antamien kertomusten mukaan tahdottu saada pysähtymään edes Vehmaisissa. Vöyriläisten perääntyessä vaati pietarilaisten toinen päällikkö Uotinen heti ryhdyttäväksi vastahyökkäykseen, mutta Lehtimäki ei siihen suostunut. Kun valkoisten laatimista historioista olemme myöhemmin tutustuneet silloiseen tilanteeseen valkoisten puolella, niin näin jälkipeluuna tulee kysyneeksi: Mitenkähän olisivatkaan asiat kehittyneet; jos Uotisen esitystä olisi noudatettu ja valkoisille aiheutettu silloin Messukylässä suurempi tappio? Hyvät mahdollisuudet sellaiseen olivat todella olemassa.

Tampereen puolustuksen sitkeys oli ennen muuta joukkojen ansiota. Merkittävistä, ennakolta suunnitelluista sotaliikkeistä siinä ei kannata puhua. Joukot olivat päättäneet puolustaa Tamperetta ja sen ne myös tekivät oikealla punaisen työläisen itsepäisyydellä. Jos päällikkö kaatui, valitsivat joukot keskuudestaan uuden. Rohkeus ja neuvokkuus olivat erityiset ansiot päälliköitä valittaessa. Sattui tapauksia, jolloin joku rohkea nuori mies keräsi ympärilleen parikinsataa punakaartilaista, jotka tunnustivat hänet päällikökseen ja tekivät sitten ilmoituksen taistelustaan uutena joukkona rintamalla. Mieskohtainen urhoollisuus oli monessa tapauksessa ihailtavan suuri. Sen sai ruotsalainen prikaati kokea hyökätessään hautausmaan alueella muutamia punaisten kuularuiskuasemia vastaan. Tuon valkoisten avuksi Ruotsista saapuneen prikaatin tuho oli melko täydellinen.

Monivaiheinen, usein raivokas, oli taistelu Tampereesta. Taistelun kestäessä lähetti Vehmaisiin sijoittunut Mannerheimin esikunta vaatimuksen kaupungin antautumisesta.

Punaiset hylkäsivät sen jyrkästi. Taistelua jatkettiin viimeiseen saakka. Lopuksi vetäydyttiin Pispalan harjulle, josta huhtik. 5 ja 6 p:n välisenä yönä suoritettiin onnistuneet läpimurrot Vesilahdelle sijoittuneiden punaisten joukkojen luo. Mutta suuri oli vangiksi joutuneiden lukumäärä, ja se kohtalo, joka tuli heidän osakseen, oli kauheinta, mitä kuvata saattaa. Yli kuukauden ajan jatkui mieletöntä vangittujen punaisten teloitusta, ja estämällä vangittujen omaiset lähettämästä ruoka-apua piikkilankojen takana oleville, sortui näistä muutamassa kuukaudessa noin 1.500 nälkään ja siitä johtuviin tauteihin.

Punainen Tampere joutui valkoisten käsiin; sitkeästi sitä puolustaneet punaiset työläiset hävisivät taistelun, mutta sosialismin aate ja pyrkimys sen toteuttamiseen eivät hävinneet. Vanha totuus - "historiallisesti välttämätön tulee aina lopulta voittamaan", pitää paikkansa. Pyrkimys kor-vata kapitalistinen riistoyhteiskunta sosialistisella on v. 1918 jälkeen maailmassa jatkuvasti kasvanut ja voimistunut. Mahtava on nyt sosialistinen Neuvostoliitto, ja valtavalla innostuksella suoritetaan parhaillaan sosialismin rakentamista Puolassa, Tshekkoslovakiassa, Unkarissa, Jugoslaviassa ja Bulgariassa.

Eräänä päivänä on nouseva salkoon sosialismin punainen lippu myös pienessä Suomessamme, ja ne päämäärät, joiden puolesta niin monet urheat toverimme v. 1918 elämänsä antoivat ja vertansa vuodattivat, tulevat toteutumaan.