L. Haarla:

Tampereen katakombeissa kaksi vuotta sitten

Niin ahkerasti ja kauvan kuin ajan hataraa ja repaleista kangasta vielä tarvitseekin kutoa, ennenkuin se saa uuden ajan pitävän muodon ja rauhan lämpöisen värin, on se veljessodastakin alkaen kahden vuoden kuluttua sen verran ehjentynyt, että sen vihoittavimmat haavat on jo arpeuttanut. Verivirrat, jotka kaksi vuotta sitten tulvivat niin mustan mustina, että jokaisen kunnian miehenä taistelevan täytyi iskiessäänkin tuntea raskasta murhetta, ainoana, mutta suurena toivona, isänmaan itsenäisyys, nuo rutarantaiset virrat ovat onneksi ehtyneet.

Rauhanmiehen hermot tuntuvat jälleen melkein entisin sykähdyksin. Ja mitä elimellistä hermo- ja lihasvoimista raukeni silloin rasituksiin, vapaus-hurmaan ja veljessotamurheeseen, se on osaksi palautunut, osaksi antanut sijalle yleviä muistohetkiä jokaiselle, joka antautui puhtain mielin kuolemalle.

Mutta muistot! Nekin muovautuvat parissa vuodessa. Rihkama, epäoleellinen painuu niistä alitajunnan pohjattomaan rimpeen, vain alkuvoimaisina virvaliekkeinä joskus vielä leiskahduttaakseen näkyviin kaamean hetken tai verisen työn.

Muistot ylenevät ja valaisevat kenttiä rauhallisin sätein, joiden alla taistelijat inhimillistyvät, saavat sanalla sanoen jo nytkin harteilleen muutaman poimun historiallisesta viitasta, luontuvat taidekuvauksen sykähteleväksi raaka-aineeksi. Laumaliikahtelun yhtenäisestä massasta alkaa nyt seljetä ennen kaikkea yhteisinhimillisiä ilmeitä ja eleitä. Ihmissielun yhteinen joukkosielurohkeus valautuu yksilöllisesti rohkean miehen pronssiseksi patsaaksi. Ja vielä kaikki keikarit, narrit ja pelkurit, koko sodan hiertimen pinnalle nostama kuona, saa itselleen huumorillisia hahmoja, joille ei voi olla sydämestään nauramatta.

Jokainen tuima tunti ja tuokio, jonka alla miehen aatteet ja katsomukset saivat koetella voimiaan, kestävätkö vai hukkuvatko tyhjyyteen, jokainen niistä on lujittanut ja muovannut rauhanpäivinä kerättyä elämänkatsomusta, moraalia, joka on noussut rauniosta entistään toisin verroin puhtaampana, noussut kuin ikuinen lintu tuhkan alta.

Kun palautuvat nämä kevättalviset muistopäivät, selkenevät ne juhlapäiviksi juuri edellisessä mielessä. Taistelukentästä toiseen piirtäytyy kaariviiva, niin nopeasti kuin vain aatos voi matkaa tehdä, ja hohtaa tuhansissa vivahteissa värejä, ei muuta kuin tuhannesti voimistetun elämän värejä. Taistelun hurmiohan ei ole muusta syntynytkään kuin siitä, että kamppailu on yhteen voimakeskukseen tihennetty elämä, se on intohimojen draamallisin näyttämö.

Kirjoitan tätä Oriveden tulisen taistelun kaksivuotispäivänä. Ja kun sieltä siirryn huimasti heilahtelevaa rataa pitkin Tampereen taistelukentän ylle, etsiäkseni muistoistani jotain vaikuttavaa ja mieleenpainuvaa, en voi parempia ilmeitä ja hahmoja löytää kuin oli taisteluöin ja -päivin kohtaamillani pakolaisilla ja turvaa etsineillä kivitalojen kellareissa ja alakerroksissa - Tampereen katakombeissa.

On kirkas iltapäivä huhtikuun 3 p:nä. On jätetty taakse jo Hatanpään pellot ja Ratinan hurjat niemet ja kukkulat. Hyökkäys alamäkeä asemalle on verryttänyt sorassa puutuneita jäseniä ja tuikeat kamppailuun pingoittuneet kasvot alkavat vähitellen levitä ja muhoilla. . . Aseman editse suorana juokseva Rautatienkatu on tyhjä ja autio. Sen poikkikatuja pitkin joukkuettain koskea kohti!

Kahtena peräkkäisketjuna painutaan alaspäin hiljalleen ja varovasti kuin noidutussa kaupungissa. Ei luotua sielua näkyvissä. Kaukaa vain viuhahtelee yksinäisiä kuulia. Ryssänkirkon viereiset talot leiskuttavat lämmintä hehkuaan ja Aleksanterinkadulta näkyy eräs kulmatorni majakkana loimottavan. Tuntuu kuin aurinko paistaisi kesäisellä hellevoimallaan. Yhä vellovammin kiertää suonissa veri, ,kuin olisivat pojat kesäiltana kovasta saunanlöylystä tulleet siihen tantereelle lekottelemaan. Niin kiehtyi mukavaksi tunnelma.

Ihminen! Tamperelainen! Tuolta kivitalon käytävästä kurkistelee joku. No, onpas sittenkin vielä talossa isäntiä. Ensimmäinen tapaaminen on perin sukkelaa. Eivät näytä, ruojat, olevan millänsäkään koko tappelusta. Ikäänkuin me ilman vaivaa olisimme päässeet tänne äkseeraamaan jotta "poro priiskuu". Sapettaa koko kellariherrasväki . . . . Karjaistaanpa niille! "Näkyville kaikki mamsellit ja herrat!" Mutta kuinka siinä oitis lepyttiinkin. Neitoset, joiden oikeata muotoakaan emme enää muistaneet nähneemme muuta kuin unissamme, hymyilivät kuin enkelit ja osoittelivat hienoilla sormillaan lakkiemme havutöyhtöjä, jotka lienevät saattaneet meidän näkömme heidän silmiensä edessä ikäänkuin veriin meneviksi . . . Ei auta "täytyy lähtee, kun kapteeni käskee". Verkatehtaalle!

Pihamaalla roihuaa tulipalo, mutta eräässä kellarissa on pakolaisia. Kellarinluukusta on sinne sisäänkäynti. Painutaan sitä tietä alarakennuksiin. Puolipimeässä ei asujaimia tarkasti eroita, mutta ensimmäisen käsityksen saamme todellisesta pakolaissurkeudesta. Asfalttilattialla lainehtii vettä ja hätääntyneitä ihmisiä tuijottelee ympäriltä. Nähtävästi joku perhe on kiireessä painautunut tähän loukkoon, hengensuojaan, vaikka olivatkin sattuneet paikkaan, joka syttyy koko seuraavaksi yöksi taistelun polttopisteeksi. - Melkein koko vuorokausi taas tapellaan, kunnes torstaina hyökätään patoa pitkin yli kosken.

Tämänkin päivän ensimmäinen kellarituttavuus on hauska ja erikoisesti tervetullut janoisille ja nälkäisille miehille. Jo hämärtää, kun parin miehen kera painutaan laajaan ja valoisaan kerrokseen. Taidettiinpa kohdata niitä "parempiosaisia", jotka eivät alisissakaan maailmoissa ole saaneet osakseen piinan paikkaa. Meille pannaan ateria pöytään ja juhla pystyyn. Vaieten katsovat, kun pojat syövät . . ."Lisää", karjaisee eräs potrista Päijänteen pojista. "Ikävä kyllä, nämä olivat aivan viimeiset tähteet ruokavaroistamme", esittelee kainosti joku emännistä. "Ho-hoo", hörähtää hurjimus eikä ole millänsäkään, vaikka on matustanut lesken viimeiset jauhot. Mutta ovatpa ryöstetyt yhtä hyvällä tuulella.

Tulee pimeä, pilkkoisen pimeä. Matka talosta taloon, kellarista kellariin alkaa. Yöpuoli kellarielämästä paljastuu meille nyt. Hätä ja sodan melske leijailee täällä lähempänä kuin kosken toisella puolella, jossa asukkaat olivat jo ennättäneet hengähtää pois äärimmäisen jännityksen ja sekavuuden. Retki pysähtyy ensiksi Kangashalleihin. Pimeässä, löytämättä aluksi teitä kellareihin, annetaan käsky tulla näkyviin. Ketään ei ilmaannu, mutta emme voi jättää selkämme taakse tutkimattomia paikkoja. Vihdoin kajastaa valo, jonka opastamana pari miestä laskeutuu alas ja tuovat mukanaan kaikki kellarissa olevat. He ovat vapisten seisoneet, maiset ja miehet, alhaalla kuunnellen meidän käskyjämme. Heille ilmoitetaan, että olemme valkoisia, mutta tätä he eivät usko, vaan lähestyvät kauhuisina, kysellen, varsinkin naiset, tolkuttomina: "Mitä meille tehdään, mitä meille tehdään?" naiset luulevat meitä valepukuisiksi punakaartilaisiksi, jotka olemme tulleet pakoittamaan heidän miehiänsä taistelemaan hyökkääjiä vastaan. Jälkeenpäin aatoksissaan älyää heidän tuskansa suunnattoman suureksi. Outo pimeys ja hurjanäköisiä miehiä ympärillä. Ei ihme, että naisten kasvot heijastavat ovesta tulevassa valohohteessa mitä epätoivoisinta mielentilaa. Kauhu, turvattomuus ja öinen kylmyys vapisuttavat hentoja vartaloita. He tunkevat epäluuloisina aivan luokse tutkimaan meidän merkkejämme, pukujamme ja kasvojamme. Ja mikä vapahdus meillekin! Uskovat vihdoin meidät saapuneiksi voittajiksi. Jännitys laukee ja naisellinen liikuttava kyynelvirta vierähtelee. Niin totinen turtuneen palon ja vapahtavan luottamusriemun vaihde saattaa meidänkin mielemme lainehtimaan lempeämpeämmin kuin moniin aikoihin. Muistona on tämä näky näinä kahtena vuotena monet kerrat minua elävänä lähestynyt.

Jälleen hapuilemassa mutkikasta käytävää pitkin laajaan sokkeloiseen kellariin. Mikä sekasortoinen lauma siellä tunkeileekaan sokkona ja avuttomana. Löydetään syvennyksistä kivääreitä, joita aseistaan luopuneet viholliset ovat sinne tunkeneet ja sitten sekautuneet joukkoon. Pakolaiset säikähtävät kaikki. Jokainen epäilee toistansa, viatonkin näyttää tuntevan itsensä tuomion alaiseksi, kaihtaa pelossaan silmiin katsomasta. Vain äiti, joka hoitaa sivukomerossa pommituksen aikana haavoittunutta lastansa ei näytä kuulevan vmpäröivää kolinaa, ei tuntevan salaperäisten joukkoluulojen kaameaa risteilyä. Hän haparoi herkeämättömän hellästi lapsen päässä olevaa sidettä, koskettelee sitä kuin kaukaa, varoen. Monen miehen sydän kammahtaa tätä näkyä. Mitä on tämä kaikki? Tarvitseeko kärsimys nielunsa täytteenä lapsenkin voivotusta.

Etsintä jatkuu. Tunkeudun erääseen sokkeloon, missä makaa peittoihin kääriytyneenä roteva mies. Makaa siellä kyyrysillään, kuin piilossa. Täytyy tarkastaa Silloin nousee mies ryntäilleen. Kelmeä nahka kiertää jokaista pääkallon kuoppaa. Huohottava hengitys särähtelee, pihisee ja tohatelee. Kuumeen loistavat silmät tuijottavat aivan läheltä ja käheä ääni soi kurkusta: "Keuhkotauti . . . kuolen . . . toivat turvaan . ." Vetäydyn pois pää sekaisin. Jälkeenpäin on muistunut tuokin ilme mieleen sellaisena kuin hänkin olisi ollut pelon vallassa, että häntä vaara uhkaisi, kuin häntäkin voitaisiin syyttää vielä jostakin . . . Niinkö kiinni on elämän haamukin maan kamarassa, että ottaa kuoleman sumunkin takaa osaa näihin tuhansiin ristiriitoihin? Vaisto, pidät liian kauvan kourissasi meitä poloisia!

Ahaa, tuossa tulee erään soturin luo ketterä mies ja - antaa ilmi ilman mitään todisteita, vain arvellen yhtä ja toista. "No, voi sinuakin, kekkula", karjahtaa vastaan rehti maalaissoturi, "tuollaiset miehet ammutaan meillä aina ensimmäisinä." Kas silloin luikkii mies tiehensä.

Mutta nyt paisui lauman voivotus liian suureksi. Hysteeristä itkua kuuluu. Kamala paino vaivuttaa heitä maahan. Täytyy pitää pieni tyynnyttävä puhe, kehoittaa kärsivällisyyteen ja luvata, että aamun valjetessa pääsevät pois vankiloistaan. Vähitellen joukko rauhoittuu. Vahdit ovelle ja edelleen öistä tietä kohti Pyynikin laitaa. Miehet kulkevat askel askeleelta kantapäillä, muuten eksyvät vieraana kaupungin pimeydessä.

Jälleen lyhdyn valaisema piha. Toisia joukkoja on jo sinne kerinnyt retkellään. Pari kolme vangittua on heidän keskellään, ja miehet keskustelevat kiihkoisina sattuneesta tapauksesta, jossa eräs mieshistämme oli menettää henkensä. Hän oli erillään muista tullut erään puoliksi avoimena olevan kellarinoven eteen, kun hän yht'äkkiä näkee jostakin akkunasta tulevan valon hohteessa pari kiväärinpiippua kiiltävän ovenpieltä vastaan. Kiväärin suut rinnasta metrin päässä, hurjat sala-ampujat liipaisimessa . . . Osa sekunnista riittää riistämään hengen. Mutta mitä tekee silloin sotamies? Hän heilauttaa ruumiinsa vaisto-nopeasti suoraan kellariin. Karjahtaen laukaisee ahtaassa sokkelossa tyhjäksi browningin ja pauhaa hirveällä äänellä haavoitumatta jääneitä ulos. Kaksi miestä syöksyy pihaan ja joutuvat vangiksi.

Tällaista on yöllinen meno. Tulee vastaan monenlaista hullunkurista ja hurjaa sekasortoa. Tulee heikkoja narreja, tulee lujia ja tyyniä miehiä. Tulee ryssäläisiä upseereitakin, jotka kumartelevat ja mairittelevat kuin pienet tshinovnikat kenraaleita.

Perjantai-aamu, joka taas valkenee kirkkaana, tulee kuin painajaisen karkoittajana, vapauttaen yöllisestä retkeilystä ja kamppailusta, jota raskaampaa ei sodassa ole, sillä riemukkaalla urhoollisuudella, lujan toveririntaman kannattavalla voimalla ja selvällä taistelumielellä ei ole sijaa tuollaisessa katakombivaelluksessa.